Tarinanurkka

Joanna oli käynyt vielä pariin kertaan työskentelemässä minun ja Fian kanssa, ennen kuin olimme alkaneet oikeasti ratsuttamaan tammaa. Tokihan Joanna oli antanut minulle kotitehtäviä, joita olimme tehneet Agnesin kanssa. Jonkin verran olin joutunut myös tekemään töitä yksinkin, sillä jossain kohtaa kuitenkin tulisi olemaan sellainen aika, kun minun ja Fian toivottiin pärjäävän kaksistaan. Kesäkuun ollessa ihan viimeisillä päivillään projekti otti ehkä isoimman harppauksensa, sillä tuossa kohtaa oli aika oikeasti nousta Fian satulaan. En mä tiennyt olinko valmis siihen, vaikka tiesinkin jotta minulla olisi Joanna ja Agnes molemmat apuna ja turvana, jos jotain sattuisi käymään. Ruunikko tamma ei edes vaikuttanut siltä, jotta sillä voisi olla mitään sitä vastaan, jotta se saisi painoa selkäänsä. Tokihan olimme Joannan kanssa edenneet siihen pisteeseen, jossa olin asettanut painoa jalustimelle ja tehnyt kaiken mahdollisen valmistelun sitä varten, jotta voisin jossain kohtaa istua tamman sa...

Mun motivaatio kisaamiseen oli jossain Bahamalla minkä puolesta me ei ollut Ziran kanssa kierretty kovinkaan paljoa kilpailuissa. Ehkä tällä kokemuksella oli hullua ilmoittautua Power Jumpin kvaalikilpailuihin, mutta niin vain mun ilmoittautuminen lähti vielä useampaan luokkaan. Eka suoritus meillä meni ihan jees, yksi tyhmä puomi me napattiin matkaamme, mutta sentään meidän aikamme riitti luokkavoittoon mikä oli edes pieni lohtu tässä asiassa. Ja noh, 300v€ oli myös kiva pieni matkakulujen korvaus. 140cm sitten ei todellakaan ollut meidän luokkamme, vaikka me otettiinkin myös siinä vain yksi puomi matkaamme. Sunnuntaina oli sitten aika laittaa kaikki peliin, kun alettiin ratkomaan kvaalipaikkoja kohti kesän päätapahtumaa. Mun ja Ziran ainut tavoite oli saada edes toisesta luokasta kvaali tuohon pääluokkaan ja suurempi tavoite oli saada molemmista luokista kvaalit kohti kesän päätapahtumaa. 130cm luokassa me onnistuttiin hyppäämään nollatulos, mutta liian hitaalla ajalla, sillä meidän ...

Vaikka mulla ei todellakaan ollut ajatuksissa osallistua Katan kanssa tämän vuoden Power Jumpiin siitäkään huolimatta, että se järjestettiin tänä vuonna Suomessa. Kuitenkin ihan vain kisakokemuksen kartuttamiseksi mä olin ilmoittanut Katan Power Jumpin kvaaliviikonloppuun. Lauantaina ruunikon kanssa edessä oli kaksi lämmittelyluokkaa, joista ensimmäinen hypättiin 110cm tasolla ja toinen oli sitten meidän ”pääluokka” eli 120cm. 110cm luokassa oli 44 muutakin ratsukkoa meidän lisäksemme, joten jo pelkästään sen puolesta saatoin arvella, että pelimme oli menetetty. Totta puhuen tänä päivänä enemmän kuin usein tuntui siltä, jotta tarvittaisiin jotain pyhää henkeä tai muuta että meillä voisi olla mitään mahdollisuuksia pärjätä. Oikeastaan koko suoritukseen mä en asettanut mitään muuta tavoitetta kuin sen, että jos me nyt päästäisiin ehjänä ja yhdessä pois radalta. Tän puolesta mä en todellakaan lähtenyt ratsastamaan aikaa, vaan oikeastaan mun ainut tavoite oli yrittää ratsastaa mahdollisimm...

Fian satula oli saapunut toukokuun puolivälissä, ja samalla se oli merkinnyt sitä, että ruunikon ratsuttaminen oli taas askeleen lähempänä. Me oli istuttu Agnesin ja Carlin kanssa alas keskustelemaan siitä, miten Fian ratsuttaminen tulisi etenemään. Koska Agnesilla oli kädet täynnä omien hevostensa kanssa, ei nainen voisi olla niin paljoa apunani kuin mitä projekti vaatisi ja loukkaantumisensa vuoksi Carlistakaan ei olisi apua, lupasi mies kysellä kontakteiltaan, josko jollain olisi aikaa auttaa minua Fian ratsuttamisessa. Ajatus uuteen ihmiseen tutustumisesta ei ollut oikeastaan kovinkaan houkutteleva, mutta Carl oli tainnut kertoa Joannalle jotain, sillä nainen ei vaikuttanut ensitapaamisellamme siltä, että häntä kannattaisi jännittää. Toki voisi olla, jotta tämä olisi vain naisen perusluonne, mutta ainakin oma oloni oli huomattavasti helpottuneempi ja ehkä meidän yhteistyöstämme voisikin tulla jotain sen puolesta. Ensimmäisellä tapaamisellamme Joannan kanssa myös Carl ja Agnes oliva...

Ensimmäisen kilpailupäivän ollessa käsillä, mulla ei ollut mitään käryä siitä olinko mä sittenkin ihan hullulla tavoitteella matkassa. Siitä oli kuitenkin vuosia, kun olin viimeisen kerran kilpaillut, saati treenannut aktiivisesti – mikä oli kyllä tuntunut kropassakin – eikä tämän kertainen ratsunikaan ollut millään tavalla tuttu. Ehkä yhden kisapäivän olisi voinut jollain tavalla vielä ymmärtääkin, mutta eihän se nyt meikäpojalle ollut riittänyt ja sen sijaan meikäläinen oli ilmoittautunut jokaiseen KOLMEEN kisapäivään, jotka Western Weekin aikana järjestettäisiin. Kyllähän mä tiesin, jotta varmasti monella muullakin olisi mielipiteitä sen suhteen, jotta osallistuisin jokaiseen kisapäivään, mikä oli myös ajanut minut siihen, että olin ilmoittanut itseni mukaan viimeisellä mahdollisella hetkellä. Ensimmäisenä koitoksena meillä tulisi olemaan reining. Se oli ollut yksi mun bravuureistani silloin kun olin kilpaillut aktiivisesti. Nyt, musta tuntui, jotta olin totaalinen aloittelija ja pe...

Zilverkroonissa järjestettävä Friends cup oli seuraava kisa mun ja Tertun yhteisellä kisamatkalla. Me oli startattu neljä kertaa ennen tätä ja meidän tuloksemme oli ollut todella vaihtelevia. Tokikaan mä en odottanut, jotta me olisi pärjätty heti alusta alkaen, sillä meillä oli kuitenkin aika iso hidaste välillämme. Ehkä joskus me pääsisimme sijoituksille ja muutenkin voisimme saada tulostasomme sellaiselle mallille, jossa voisin ehkä jopa miettiä tasonnostoa. En tiennyt oliko mulla ja Tertulla ikinä mitään mahdollisuutta päästä Power Jumpiin tai mihinkään muuhunkaan suurkisaan, mutta mä en aikonut laittaa meille mitään paineita. Zilverkroonin kisat oli mulle ensimmäiset sellaiset, jossa samassa luokassa kisasi kahden eri lajin ratsukoita. Mä yritin kuitenkin vain keskittyä meidän omaan tekemiseemme ja siihen jotta me voitaisiin saada yksi uusi tasainen suoritus alle. Vaikka mua edelleen jännittikin lähteä kilpailemaan Tertun kanssa, ei mua välttämättä jännittänyt enää ihan niin paljoa...

Mä en nähnyt itseäni kouluratsastajana, mutta kyllähän mä ymmärsin, jotta sileän ratsastuksella oli iso osa myös esteratsastuksessa, vaikka sitä ei ehkä heti ajattelisikaan todeksi. Ehkä mä olin ilmoittanut meidät kisaamaan Zilverkroonille vain sen vuoksi, jotta me pystyttäisiin kartuttamaan vain enemmän yhteistä kisarutiinia Tertun kanssa. Tai sitten mä vain halusin haastaa itseäni osallistumalla sellaisen lajin kisoihin, jota mä en välttämättä kokenut omakseni. Niin tai näin, asiat olivat johtaneet siihen, että mä olin ostanut lentoliput taas kerran ja suunnannut isovanhempieni luokse. Eihän meillä Tertun kanssa ollut todellakaan sellaisia varusteita millä me välttämättä mentäisiin uskottavasta kouluratsukosta, mutta toisaalta helppo C oli sellainen luokka jotta “fake it until you make it” oli ihan uskottava lausunto. Vaikka tehtävät eivät olleet mitään hurjan vaikeita, oli silti jossain kohtaa tuntunut ihan mahdottomalta ajatella, että mä pystyisin muistamaan kokonaista koulurataa m...

Mä en tiennyt millainen virhe oli ollut lähteä Suomeen ja Vaahterapolulle kilpailemaan. Ehkä meidän olisi ollut paljon kannattavampaa kilpailla jossain huomattavasti lähempänä Latviaa ja kasata kokemusta sekä rutiinia alle valkoisten aitojen sisäpuolella. Toisaalta nämä kilpailut olivat tarpeeksi pienet siihen, jotta minun ei tarvinnut stressata sitä tulisiko äiti olemaan siellä. Tiesin jotta toinen oli laittanut kaikki paukut siihen, jotta Nora ja Viivi pärjäisivät, joten ei äidillä varmaan olisi edes aikaa keskittyä muihin hevosiin. Tokihan mä olin miettinyt olisiko meidän parempi muuttaa takaisin Saksaan, vai jäädä Latviaan. Totta puhuen ehkä meidän toimintaamme ei katsottaisi Zenissä pitkään hyvällä enkä tiennyt miten pitkään olin valmis piilottelemaan sitä faktaa, jotta olin tekemässä paluuta takaisin modernin kouluratsastuksen pariin, vaikka meidän repertuaarissamme tulisikin aina olemaan paikka myös Alta Escuelalle. Toisaalta päätöstä siitä, että pakkaisimmeko koko elämämme laat...

Mä olin kysynyt Josefinalta, josko Ruskamäen hevosautossa mahtuisi matkustamaan Vaahterapolulle kisaamaan, vaikka lähtisinkin kisareissulle ilman hevosta, sillä Terttu tulisi omalla kyydillään suoraan kisapaikalle. Totta puhuen mua oli jännittänyt kysyä isovanhemmiltani olisivatko he valmiita ajamaan Hollannista Suomeen asti tuomaan tammaani näihin kisoihin. Muutenkin nämä olisivat minun ja Tertun toiset yhteiset kilpailut, joten voisi hyvinkin olla, jotta isovanhempani olisivat yrittäneet puhua järkeä päähäni ja saada minut kisaamaan jossain keskieuroopassa sen sijaan että tamma tuotaisiin Suomeen joihinkin ratsastuskoulun pikkukisoihin. Kuitenkaan mitään soraääniä ei ollut kuulunut tämän ehdotuksen vuoksi, vaan molemmat isovanhemmistani olivat olleet valmiita lähtemään reissuun vuokseni. Noustessani Ruskamäen pihassa hevosauton kyytiin tuntui se vähän oudolta ja siltä kuin olisin unohtanut, vaikka olin noin sataan kertaan tarkistanut, jotta minulla oli kisavaatteet, saappaat ja kypär...

Western viikkoon oli tällä hetkellä seitsemän päivää jäljellä. Tässä kohtaa alkoi olemaan sellainen aika, kun todellinen grindaus alkaisi. Muutaman päivän päästä loputkin vapaaehtoiset saapuisivat paikalle, ja tilalla kävisi vain nykyistä suurempi kuhina. Sitten joko sunnuntaina tai maanantaina kuhina vain kovenisi, kun western weekin osallistujat saapuisivat tiluksille ja alkaisivat valmistautumaan kohti tiistaina koittavaa ensimmäistä kisapäivää. Tokihan vielä jonkin verran oli tehtävää ennen kuin kisaviikko olisi valmiina alkamaan, sillä edelleen odoteltiin heinä- sekä kuivikekuljetusta, jotta kisaajille olisi tarjolla kuivikkeet sekä heinät kisaviikon ajalle. Tällä pyrittiin helpottamaan parhaansa mukaan kaikkien kisaviikkoa sekä pakkausstressiä, jotta heidän tarvitsisi miettiä näitä asioita matkustaessaan tänne. Vaikka monessa muussa kisassa kilpailijat joutuisivat maksamaan käyttämästään kuivikkeesta sekä heinästä, mä olin päättänyt heti alusta alkaen, jotta meillä nuo kuuluisiva...

Miten helvetissä jokin näin tuttu tuntui silti Niin Helvetin tuntemattomalta? Miksi helvetissä mä lähdin tänne, vaikka mä tiesin, jotta Se olisi täällä? Miksi mä otin sen riskin, jotta Se pääsisi arvostelemaan mua? 13 vuotta. Kolmetoista Helvetin Pitkää ja Vaikeaa vuotta. Kolmetoista vuotta, joiden aikana mun elämä oli käynyt niin mutaisissa vesissä, jotta ehkä omalla tavallaan oli ihme, jotta mä olin tässä. Jotta me oltiin tässä. Kolmetoista vuotta, joiden aikana mun piti opetella löytämään ne asiat, jotka toivat mulle iloa. Ne asiat, joiden vuoksi mä halusin nousta sängystä. Ne asiat minkä vuoksi mä halusin Elää. Kaikki nämä vuodet olivat menneet hyvin siihen asti, että jostain helvetin syystä mä päätin, jotta alkaisin kokeilemaan miltä moderni kouluratsastus tuntuisi. Osaisinko mä vielä. Kyllähän mä tiesin, jotta se oli treffailua itse pirun kanssa. Kolmetoista vuotta mä olin enemmän vähemmän suojellut itseäni Siltä Yöltä. Kolmetoista vuotta mä olin pystynyt pysyttelemään erossa mui...

Agnes oli ilmoittanut, jotta Fialle oli varattu satulansovitusaika. Naisen omille hevosille oli tulossa satulansovittaja, joten nuori tamma oli helppoa ottaa samaan käyntiin. Satulan hankinta tammalle tarkoitti myös sitä, että Fian kanssa oltiin askeleen lähempänä ratsueskarin aloittamista. Tokihan tamman kanssa oli jo tehty jonkinlaisia eskarin esiaskeleita, mutta satulan hankinta tarkoitti sitä, jotta Fian eskari oli todellakin alkamassa. Mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka Fian eskari tulisi etenemään, saatikaan jotta olisiko musta sitä edistämään koska tähänkin asti meidän matkaamme oli mahtunut paljon sellaista mistä mulla ei ollut mitään hajuakaan. Agnes oli auttanut minua tähän asti tamman kanssa, mutta kevään edetessä naisella alkaisi olemaan omiakin kiireitä, joten en tiennyt olisiko naisella aikaa auttaa minua tamman kanssa. Jos näin kävisi niin todellakin voisi hyvin olla, jotta Fian ratsukoulutus tulisi stoppaamaan täysin. ** ”Hej! Jag är Ella” energisen oloinen b...

”Okei, viime yö oli takaraja tiimien osallistumiselle tän vuoden kisaviikolle. Tokihan noihin avoimiin luokkiin on mahdollista osallistua aina edeltävään iltaan asti, joten sen puolesta mä en sano vielä mitään. Tai no sen verran voin sanoa, jotta yhtään ilmoittautumista ei vielä ole tullut noihin luokkiin. Toki voi olla, jotta niihin ei tuu ketään kuten tässä on vähän ollut teemana, mutta ei nyt vielä maalailla piruja seinille, vaan katsotaan mitä niiden kanssa tulee tapahtumaan.” Chad puhui koko porukalle, joka oli kokoontunut kuuntelemaan omanlaistansa viikkopalaveria. ”Montako tiimiä tänä vuonna loppupeleissä on kisaamassa?” joku heitti kysymyksen ilmoille enkä mä vaivautunut kääntämään päätäni setviäkseni kuka kysyjä oli. Kai se oli joku niistä likoista, joita tänne oli alkanut jo tipahtelemaan auttaakseen western viikon valmisteluissa ja tietenkin sitten itse tapahtuman aikana. En mä välttämättä aina ymmärtänyt miksi Chad otti näitä apukäsiä jo näin aikaisin, mutta toisaalta not m...

En tiedä mikä Chadiin oli mennyt, kun toinen uskalsi jättää tämän sirkuksen ilman tirehtööriä. Mies oli jopa ollut muutaman päivänkin poissa farmilta mikä oli ehkä vieläkin suurempi yllätys, varsinkin kun western weekin alkuun oli vain hieman reipas kuukausi aikaa. Toki ihan täysin oman onnensa varaan ei Chad tätä apinalaumaa jättänyt, vaan miehellä oli a4:sen mittainen lista asioita, joita meidän piti saada tehdyksi sinä aikana, kun mies itse oli poissa. Alkuun lista tuntui ehkä vähän liioittelulta, mutta tarkemmalla tutkinnalla siinä oli paljon sellaisia asioita, jotka olivat nopeita suorittaa. Tässä kohtaa ensimmäisiä vapaaehtoisiakin alkoi jo pyörimään farmilla muutamana päivänä viikosta, joten nakitin heistä neljän hengen tiimin desinfioimaan jabat sekä jakamaan jokaiseen karsinaan pari kuivikepaalia valmiiksi. Pari muuta vapaaehtoista laitoin siivoamaan ladon, johon parin viikon päästä tulisi heinäkuorma, joka olisi tarkoitettu kilpailijoille. Tehtävä tehtävältä lista alkoi kuite...

”I’m sorry Toby… I just… I can’t be with you anymore.” ”Cal… Please speak to me. I… I don’t understand…” “Just let me go Toby. It will be the best for both of us.” Callien sanat kaikuivat muistoissani tuijottaessani kahvikuppini mustuuteen. Meidän erostamme oli jo muutama kuukausi, mutta edelleenkään en tiennyt missä mä olin mokannut. Oikeastaan mä en edelleenkään tiennyt mikä oli ajanut naisen tuohon päätökseen, mutta mulla oli vahva epäilys siitä jotta jollain mun tekemisellä oli ollut osa ja arpa tuossa hommassa. Mä toivoin edelleen että jonain päivänä puhelimeni soisi ja näytöllä lukisi se hyvinkin tutuksi tullut nimi parin viime vuoden ajalta. Hulluahan sitä oli toivoa, mutta toisaalta ehkä voisi silti olla jokin häilyvä mahdollisuus siitä jotta toiveeni toteutuisi. Eromme jälkeen musta tuntui kuin mun maailmani olisi murentunut. En mä todellakaan ajatellut jotta olisin vielä jossain kohtaa olisin sinkku ja joutuisin alkamaan rakentamaan elämääni täysin uusiksi. Totta puhuen niihi...

Carl oli pitänyt lupauksensa ja oikeastaan mies oli lopulta tehnyt paljon enemmänkin. Mun ei ollut tarvinnut oikeastaan huolehtia mistään muusta kuin siitä että mulla oli voimassa oleva passi ja omat sekä Fian tavarat olisivat pakattuna. Kaikki varsan matkustamiseen liittyvät kulut olivat kuitattuna miehen puolesta, joten mun ei tarvinnut välittää kuin vain omista kuluistani. Tai no, välttämättä niistäkään minun ei tarvitsisi välittää, sillä Carl oli jättänyt minulle mukavan reissubudjetin käytettäväkseni. Tokihan mies oli sanonut, jotta mitään pakkoa minun ei ollut noita rahoja käyttää, vaan saisin halutessani käyttää omia rahojani eikä mies pahastuisi siitä. Vaikka Agnes oli lähdössä kanssamme Suomeen, mä olin iloinen siitä, jotta myös Annika oli lähdössä matkaan. Me oli palautettu ainakin osin meidän yhteytemme sen jälkeen, kun olin ottanut ystävääni uudelleen yhteyttä ja kysynyt toiselta neuvoja estevarsojen laatuarvostelua ajatellen. Paljonhan meillä olisi vielä keskusteltavana ja...

Tror du att vi skulle go på här ? Viestini lähettämisestä oli mennyt jo muutama päivä ja Agnes oli selkeästi sen lukenut, sillä ne kaksi pientä väkästä WhatsApp viestini oikeassa alalaidassa kertoivat sen sinisellä hohdollaan. Tokihan saattoi olla, jotta naisella oli vain kiire eikä toinen ollut sen puolesta vastannut viestiini, mutta samalla myös mietin, jotta olisiko minun täytynyt viedä ehdotukseni suoraan Carlille. Meidän diilimme oli sen verran alkumetreillä, jotta en oikein tiennyt kumman kautta mun olisi kannattanut ajaa omaa asiaani. Toisaalta mä jotenkin ehkä ajattelin, jotta mun kannattaisi kertoa ajatuksistani Agnesille ja sen kautta tieto varmasti menisi myös Carlille. Pari päivää vielä odotettuani Agnes viimein vastasi viestiini ja kertoi jotta reissu onnistuisi. Nainen meinasi, jotta voisin ilmoittaa Fian irtohypytykseen ja katsoisimme aikataulua sitten hieman lähempänä koko tapahtumaa. Naputellessani ilmoittautumista tapahtumaan mua jännitti, jotta osaisinko tehdä kaiken...

Aika tuntui lentäneen kuin siivillä ja hiljalleen aloimme olemaan helmikuun puolivälissä. Samalla se tarkoitti sitä, jotta viimeisetkin kutsut olivat lähdössä tiimeille ja sen jälkeen alkaisikin odotus siitä, moniko tiimeistä lähtisi mukaan juhlavuoden kisaviikolle. Toivoimme jotta todellakin mahdollisimman moni uusista tiimeistä lähtisi mukaan kisaviikolle ja haastamaan vanhoja tuttuja tiimejä. Tokihan jos kävisi niin, jotta tänäkin vuonna kilpailtaisiin vain vanhojen tuttujen tiimien kesken emme olisi pettyneitä siitäkään lopputuloksesta. Vanhat tutut tiimit eivät olleet päästäneet toisiaan helpolla tähänkään mennessä, joten kisaviikosta tulisi varmasti jännittävä oli mukana sitten pelkästään vanhoja tuttuja tiimejä tai sitten sopivassa määrin uusia ja vanhoja tiimejä. Vaikka viimeiset kutsut lähtivätkin jo tällä viikolla, olisi tiimeillä silti vielä kuukausi aikaa vahvistaa osallistumisensa kisaviikolle, joten jännittämisestä ei todellakaan tulisi pääsemään, vaikka niin voisi ajatel...

Kaippa jollain tavalla sanonta “porukassa tyhmyys tiivistyy” pitää paikkaansa meidän kohdallamme. Netta ei välttämättä ollut ihan myyty meidän ajatuksellemme, valjastaessamme ponitamman osin, mutta jättäen kärryt pois perästä. Kuitenkin tamman tottuessa uusiin ääniin takaansa, alkoi homma jopa sujumaankin jollain tasolla ja pystyimme toteamaan, että ehkäpä tässä voisi olla uusi treenimuoto Netalle talven ajalle. Välttämättä millään tavalla tehokasta hiihtoratsastaminen ei taitaisi olla, mutta ehkä se voisi olla välillä sellainen kevyempi tapa saada ponitamma liikkeelle ja pitää itse hauskaa samalla. Mitään kisa-ajatuksia meillä ei todellakaan ollut lähtökohtaisesti, mutta Ellan nähdessä ilmoituksen Erikan Tallilla järjestettävästä laskiaisriehasta, jossa oli myös hiihtoratsastusluokka hommat eskaloituivat jotenkin jännällä tavalla siihen, että olin naputtelemassa ilmoittautumista Netan kanssa. Kisapaikalle päästessämme kerkesimme onneksi seuraamaan edes osan hevosten luokasta ennen kui...

  Teksti sijoittuu syksylle 2025 ”Hej, nu när Fia fyller två år kan man börja fundera på att bedöma kvaliteten på hopphästföl.” Agnes kertoi eräänä päivänä melkeimpä heti kun oli päässyt talliin ja nähnyt minut ja Fian käytävällä. ”Jag vet inte… Jag har ingen idea hur det jobbas“ vastasin todenomaisesti, vaikka äänestäni oli varmasti kuultavissa epävarmuus ehdotettua kohtaan. Mä en ollut ikinä tutustunut nuorille estehevosille tarkoitettuihin tapahtumiin – tosin eipä mulla ollut ikinä aiemmin ollut omaa hevostakaan – joten en mä todellakaan ollut valmis tekemään päätöstä näin nopeasti. Enkä mä toisaalta ehkä ollut kovinkaan innostunut tutkimaan asiaa juuri nyt Agnesin kanssa. ”No men tänk om det. Jag tror att Carl vill ha som tips för det” valmentajani sanoi vielä ennen kuin katosi pihalle oman ratsunsa kanssa. Carl oli sellainen osa tässä palapelissä, jota en välttämättä olisi halunnut edes ottaa esiin. Tokihan mä ymmärsin senkin, että koska Fia oli virallisesti miehen nimissä oli...