Miten helvetissä jokin näin tuttu tuntui silti Niin Helvetin tuntemattomalta?
Miksi helvetissä mä lähdin tänne, vaikka mä tiesin, jotta Se olisi täällä?
Miksi mä otin sen riskin, jotta Se pääsisi arvostelemaan mua?
13 vuotta.
Kolmetoista Helvetin Pitkää ja Vaikeaa vuotta.
Kolmetoista vuotta, joiden aikana mun elämä oli käynyt niin mutaisissa vesissä, jotta ehkä omalla tavallaan oli ihme, jotta mä olin tässä. Jotta me oltiin tässä. Kolmetoista vuotta, joiden aikana mun piti opetella löytämään ne asiat, jotka toivat mulle iloa. Ne asiat, joiden vuoksi mä halusin nousta sängystä.
Ne asiat minkä vuoksi mä halusin Elää.
Kaikki nämä vuodet olivat menneet hyvin siihen asti, että jostain helvetin syystä mä päätin, jotta alkaisin kokeilemaan miltä moderni kouluratsastus tuntuisi. Osaisinko mä vielä. Kyllähän mä tiesin, jotta se oli treffailua itse pirun kanssa. Kolmetoista vuotta mä olin enemmän vähemmän suojellut itseäni Siltä Yöltä. Kolmetoista vuotta mä olin pystynyt pysyttelemään erossa muistoista ja kivusta. Vaikka fyysinen kipu olikin loppunut jo vuosia takaperin. Henkisen kivun kanssa oli mennyt huomattavasti kauemmin, mutta ajan kuluessa sekin oli ensin haalennut ja sitten loppunut kokonaan. Kolmentoista vuoden aikana olin tarjonnut mahdollisuuden niin henkisille- kuin fyysisillekin haavoille mahdollisuuden parantua ja nyt jostain helvetin syystä olin testaamassa miten hyvin ne pysyisivät kiinni.
En mä ollut kertonut kenellekään siitä mitä mä aioin tehdä. Jos mä olisin mennyt sanomaan jotain, kukaan ei todennäköisesti olisi antanut mun tehdä tätä. Kaikki tiesivät miksi kaikki oli mennyt niin lujaa päin helvettiä kuin asiat olivat menneet, ja mä tiesin, jotta kaikilla muilla olisi varmasti Huomattavasti Enemmän suojeluvaistoa mua kohtaan kuin mitä mulla itselläni oli. Ehkä se olisi ollut parempi, kuin tämä helvetti mihin mä olin itseni ajanut. Tokikaan mä en voinut syyttää ketään muuta siitä, että mä olin tällä hetkellä tällainen hermoraunio. Tai no, olihan mut yritetty viisivuotta sitten ajaa tähän tilanteeseen Sen toimesta. Tällä kertaa kukaan ei ollut pakottanut minua, vaan päätös oli ollut täysin minun omani.
Eihän me edes oltu lähelläkään sitä tasoa, jolla mä olin ollut. Kaukana kaikista niistä, jotka saattaisivat tietää ja tuntea. Mä toivoin, jotta kaikki, jotka olivat ilmoittautuneet tähän luokkaan eivät olleet ikinä edes kuulleet Siitä Yöstä. Yöstä, joka muutti kaiken ja sammutti yhden tähden. Tähden, joka olisi ehkä voinut siihenkin jäädä sammuneeksi, mutta johon mä jostain syystä yritin sytyttää edes himmeän valon uudelleen.
17 muuta ratsukkoa ei ollut paha määrä. Tarpeeksi siihen, jotta toivottavasti liian moni silmäpari ei olisi kiinnittynyt luokan 11 ratsukkoon. Tarpeeksi siihen, jotta mun ei tarvitsisi välttämättä stressata siitä, jotta miten meillä tulisi menemään. Totta puhuen mä toivoin, jotta kaikkien huomio olisi kiinnittynyt luokassa ratsastavaan japanilaiseen sekä espanjalaiseen, sillä nuo olivat kuitenkin harvinaisempia maita osallistujien joukossa. Tai sitten ehkä mun olisi pitänyt toivoa, jotta lähtölistassa olisi ollut huomattavasti enemmän kotimaan lippuja. Ehkä mun olisi pitänyt sittenkin ratsastaa Latvian lipun alla, vai olisiko se ollut juuri se, mikä olisi saanut katseet kääntymään?
Kuitenkin listalla oli vain neljä muuta ratsastajaa Saksasta. Ehkä se oli omalla tavallaan yllätyskin, sillä me ei kuitenkaan oltu mitenkään hullun matkan päässä Saksasta. Olisi ollut helppo ajatella, jotta kaikki olisivat täälä. Tai sitten kaikki muut olivat Oikeita Ratsastajia eivätkä tällaisia helvetin kurjia tekosyitä ratsastajiksi. Oliko kukaan edes palannut tällaisen tauon jälkeen sille tasolle, josta pudotus oli alkanut? Oliko kukaan edes palannut tavallisiin luokkiin vai olivatko paluut tapahtuneet pararatsastuksen puolelle?
Miksi mä halusin tehdä paluun Rosan kanssa? En mä tiennyt oliko kukaan edes pärjännyt lusitanon kanssa kouluareenoilla. En mä ollut viimeisen kolmentoista vuoden aikana seurannut lajia ja sitä ketkä olivat tätä nykyään tässä lajissa pinnalla. En mä tiennyt oliko tällaiset pikkukisat juuri siinä mielessä hyviä mahdollisuuksia kokeilla taas pitkän tauon jälkeen tulisiko siitä mitään. Ehkä kukaan ei kiinnittäisi huomiota tällaiseen pikkukisaan. Kolmetoista vuotta olisi parhaimmillaan tarkoittanut sitä, jotta siinä ajassa ainakin yksi, ellei jopa useampikin sukupolvi olisi päässyt kisa-areenoille ja toivottavasti vieneet sen paikan, jonka jätin avoimeksi. Paikan, jota kukaan ei toivottavasti toivonut enää minun tulevan täyttämään.
Kolmentoista vuoden kivikkoinen tie oli tarkoittanut sitä, jotta minulla oli ollut enemmän kuin hyvin aikaa päättää miten itse halusin uraani rakentaa tästä eteenpäin. Totta puhuen mä en edes tiennyt halusinko mä kouluratsastuksesta enää itselleni minkäänlaista uraa, sillä menneiden kolmentoista vuoden aikana olin luonut itselleni menestyksekkään uran personal trainerina. Mulla oli ura, jota mä olin oppinut rakastamaan ja sen lisäksi mulla oli tätä nykyään perhe, jota mä rakastin enemmänkin kuin uraani.
Ensimmäiset ratsukot olivat menneet multa ohitse tässä luokassa, mutta kuudennen ratsukon – Christine Löwensteinin ja Specterjinxin startatessa mä yritin parhaani mukaan pitää huomioni mahdollisissa tuloksissa. Ratsastajan nimi ei ollut mulle millään tavalla tuttu, eikä mulla ollut täällä Beniä. Hetken mä olin miettinyt soittavani toiselle ja pyytäväni entisen groomini kanssani tälle reissulle. Mutta tiesin jotta en voinut tehdä sitä toiselle tällaisella varoitusajalla. Benillä oli jo vuosia ollut oma elämänsä jossain muualla kuin silloin. Enkä mä voinut toista syyttääkään sillä Benillä oli varmasti ollut yhtä vaikeaa sen yön jälkeen ja samalla tavalla toinen oli joutunut rakentamaan elämänsä uudelleen. Mä vain olisin arvostanut toisen tietoa ja ehkä vakuutteluakin siitä, jotta mä pärjäsin, oli mua vastassa sitten kuinka taitavia ratsukoita tahansa.
Vain ratsukkoa mua ennen startanneiden Yvonne Wechslerin ja Mocha Swirlin tai mun ja Rosan jälkeen startanneiden Christopher Weberin ja Flariettan suorituksia mä en kerennyt seuraamaan oikeastaan ollenkaan. Meitä edeltävien ratsukoiden suoritukset multa meni ohi ihan vain sen takia, jotta mä stressasin sen verran pahasti edessä olevaa suoritustamme. Vaikka olin kerrannut radan noin tuhanteen kertaan mä kävin sen silti vielä useamman kerran päässäni lävitse. Liike liikkeeltä kertasin rataa lävitse ja yritin parhaalla mahdollisella tavalla valmistautua edessä olevaan suoritukseemme. Kuuluttajan kuuluttaessa meitä valkoisten aitojen sisäpuolelle sanat olivat vain yhtä mössöä, josta juuri ja juuri sain sen verran irti, että tajusin meidän vuoromme tulleen. Tokihan mä olin myös kiitollinen stewardille joka piti huolen siitä, että me olimme Rosan kanssa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Ratsastaessani Rosan keskihalkaisijaa pitkin yritin keskittyä vain siihen, jotta hengittäisin syvään sekä tietenkin siihen, jotta Rosa liikkuisi suoraan. Niistä muutamasta minuutista, jotka Rosan kanssa vietimme valkoisten aitojen sisäpuolella mulla ei ollut mitään muistikuvaa siinä kohtaa, kun annoin lusitanon kävellä pois kisa-areenalta pitkin ohjin. En mä todellakaan osannut odottaa sitä, jotta me päästäisiin Rosan kanssa sijoituksille, saati että me oltaisiin tämän luokan parhaimmat saksalaiset. Kuitenkaan meidän kisareissumme ei ollut Rosan kanssa vielä todellakaan lopussa, sillä meillä oli edessä vielä toinenkin luokka, kun olin ilmoittanut meidät myös Helppo B tasolla kisattavaan luokkaan. Ei todellakaan vieläkään lähellä(kään) sitä tasoa missä mä olin ollut, mutta en mä todellakaan ollut valmis palaamaan sille tasolle. En mä tiennyt olinko mä ikinä valmis nousemaan edes näistä miniluokista ylöspäin. Ehkä olisi vain turvallista kisata tällaisia pikkuluokkia, jotka eivät toivottavasti kiinnostaneet ketään muita kuin joitain poniäitejä.
Seuraavan luokan tullessa eteen mä en tiennyt miten mä pystyisin ratsastamaan sen. Mulla oli ihan sellainen olo, jotta mä olin antanut kaikkeni ja totta puhuen jonkin aikaa mä jo mietin, josko me ei vain startattaisikaan. Jos Se kysyisi miksi meidän kohdallamme tuloksissa olisi DNS ei mun olisi mikään pakko vastata. Mä en todellakaan ollut enää millään tasolla vastuussa raportoida Sille siitä, miten mun kisat menisi ja miksi meidän tuloksemme olisivat sellaisia kuin ne olisivat. Ben olisi ainut, jolle mä voisin raportoida meidän kisamenestyksestämme ja jolle mä olisin valmis kertomaan rehellisesti meidän tuloksista. Ambry olisi toinen, mutta nainen tiesi minkä takia tämä aihe olisi minulle herkkä. Kuitenkaan mä en antanut Sille mahdollisuutta sanoa mitään, vaikka mä tiesin, jotta Se todennäköisesti sanoisi jotain ihan vaan koska Se luuli voivansa.
Meidän helppo B ei todellakaan mennyt hyvin, mutta en mä todellakaan odottanut tältä radalta mitään. Mä en jaksanut keskittyä 150% tähän rataan ja sen ratsastamiseen mikä kyllä näkyikin. Tyhmiä virheitä ja rikkoja, mutta mä en jaksanut välittää. En ainakaan samalla tavalla kuin mitä mä olisin voinut aikanaan välittää. Tänään meidän voittomme oli pelkästään se, jotta olin saanut Rosan toisenkin kerran valkoisten aitojen sisäpuolelle. Mulla ei sitä paitsi ollut kiire mihinkään. Ehkä jossain kohtaa, kun mun oma pääni kestäisi me saatettaisiin kokeilla vaativampiakin luokkia, mutta tällä hetkellä juuri näin oli enemmän kuin hyvä. Tarpeeksi helpot luokat, toivottavasti tarpeeksi huomaamattomia. 58.861 % riitti tässä luokassa 12 sijaan. Hyvän välimatkan päähän sillä jäätiin edellisestä sijasta, voittajasta puhumattakaan. Mutta me oli silti otettu oma voittomme ja vaikka me oltiinkin lähempänä luokan jumboa kuin voittajaa, mä olin tyytyväinen siitä, että kaikesta haparoinnista huolimatta meidän tulos oli reilusti hyväksytyn puolella.
Hoidettuani Rosan kuljetuskuntoon, otin kuvan jossa näkyi osa molemmista arvostelupapereista sekä ensimmäisen luokan ruusukkeemme ja lähetin kuvan Benille saatesanoilla me selvittiin.
Miksi helvetissä mä lähdin tänne, vaikka mä tiesin, jotta Se olisi täällä?
Miksi mä otin sen riskin, jotta Se pääsisi arvostelemaan mua?
13 vuotta.
Kolmetoista Helvetin Pitkää ja Vaikeaa vuotta.
Kolmetoista vuotta, joiden aikana mun elämä oli käynyt niin mutaisissa vesissä, jotta ehkä omalla tavallaan oli ihme, jotta mä olin tässä. Jotta me oltiin tässä. Kolmetoista vuotta, joiden aikana mun piti opetella löytämään ne asiat, jotka toivat mulle iloa. Ne asiat, joiden vuoksi mä halusin nousta sängystä.
Ne asiat minkä vuoksi mä halusin Elää.
Kaikki nämä vuodet olivat menneet hyvin siihen asti, että jostain helvetin syystä mä päätin, jotta alkaisin kokeilemaan miltä moderni kouluratsastus tuntuisi. Osaisinko mä vielä. Kyllähän mä tiesin, jotta se oli treffailua itse pirun kanssa. Kolmetoista vuotta mä olin enemmän vähemmän suojellut itseäni Siltä Yöltä. Kolmetoista vuotta mä olin pystynyt pysyttelemään erossa muistoista ja kivusta. Vaikka fyysinen kipu olikin loppunut jo vuosia takaperin. Henkisen kivun kanssa oli mennyt huomattavasti kauemmin, mutta ajan kuluessa sekin oli ensin haalennut ja sitten loppunut kokonaan. Kolmentoista vuoden aikana olin tarjonnut mahdollisuuden niin henkisille- kuin fyysisillekin haavoille mahdollisuuden parantua ja nyt jostain helvetin syystä olin testaamassa miten hyvin ne pysyisivät kiinni.
En mä ollut kertonut kenellekään siitä mitä mä aioin tehdä. Jos mä olisin mennyt sanomaan jotain, kukaan ei todennäköisesti olisi antanut mun tehdä tätä. Kaikki tiesivät miksi kaikki oli mennyt niin lujaa päin helvettiä kuin asiat olivat menneet, ja mä tiesin, jotta kaikilla muilla olisi varmasti Huomattavasti Enemmän suojeluvaistoa mua kohtaan kuin mitä mulla itselläni oli. Ehkä se olisi ollut parempi, kuin tämä helvetti mihin mä olin itseni ajanut. Tokikaan mä en voinut syyttää ketään muuta siitä, että mä olin tällä hetkellä tällainen hermoraunio. Tai no, olihan mut yritetty viisivuotta sitten ajaa tähän tilanteeseen Sen toimesta. Tällä kertaa kukaan ei ollut pakottanut minua, vaan päätös oli ollut täysin minun omani.
Eihän me edes oltu lähelläkään sitä tasoa, jolla mä olin ollut. Kaukana kaikista niistä, jotka saattaisivat tietää ja tuntea. Mä toivoin, jotta kaikki, jotka olivat ilmoittautuneet tähän luokkaan eivät olleet ikinä edes kuulleet Siitä Yöstä. Yöstä, joka muutti kaiken ja sammutti yhden tähden. Tähden, joka olisi ehkä voinut siihenkin jäädä sammuneeksi, mutta johon mä jostain syystä yritin sytyttää edes himmeän valon uudelleen.
17 muuta ratsukkoa ei ollut paha määrä. Tarpeeksi siihen, jotta toivottavasti liian moni silmäpari ei olisi kiinnittynyt luokan 11 ratsukkoon. Tarpeeksi siihen, jotta mun ei tarvitsisi välttämättä stressata siitä, jotta miten meillä tulisi menemään. Totta puhuen mä toivoin, jotta kaikkien huomio olisi kiinnittynyt luokassa ratsastavaan japanilaiseen sekä espanjalaiseen, sillä nuo olivat kuitenkin harvinaisempia maita osallistujien joukossa. Tai sitten ehkä mun olisi pitänyt toivoa, jotta lähtölistassa olisi ollut huomattavasti enemmän kotimaan lippuja. Ehkä mun olisi pitänyt sittenkin ratsastaa Latvian lipun alla, vai olisiko se ollut juuri se, mikä olisi saanut katseet kääntymään?
Kuitenkin listalla oli vain neljä muuta ratsastajaa Saksasta. Ehkä se oli omalla tavallaan yllätyskin, sillä me ei kuitenkaan oltu mitenkään hullun matkan päässä Saksasta. Olisi ollut helppo ajatella, jotta kaikki olisivat täälä. Tai sitten kaikki muut olivat Oikeita Ratsastajia eivätkä tällaisia helvetin kurjia tekosyitä ratsastajiksi. Oliko kukaan edes palannut tällaisen tauon jälkeen sille tasolle, josta pudotus oli alkanut? Oliko kukaan edes palannut tavallisiin luokkiin vai olivatko paluut tapahtuneet pararatsastuksen puolelle?
Miksi mä halusin tehdä paluun Rosan kanssa? En mä tiennyt oliko kukaan edes pärjännyt lusitanon kanssa kouluareenoilla. En mä ollut viimeisen kolmentoista vuoden aikana seurannut lajia ja sitä ketkä olivat tätä nykyään tässä lajissa pinnalla. En mä tiennyt oliko tällaiset pikkukisat juuri siinä mielessä hyviä mahdollisuuksia kokeilla taas pitkän tauon jälkeen tulisiko siitä mitään. Ehkä kukaan ei kiinnittäisi huomiota tällaiseen pikkukisaan. Kolmetoista vuotta olisi parhaimmillaan tarkoittanut sitä, jotta siinä ajassa ainakin yksi, ellei jopa useampikin sukupolvi olisi päässyt kisa-areenoille ja toivottavasti vieneet sen paikan, jonka jätin avoimeksi. Paikan, jota kukaan ei toivottavasti toivonut enää minun tulevan täyttämään.
Kolmentoista vuoden kivikkoinen tie oli tarkoittanut sitä, jotta minulla oli ollut enemmän kuin hyvin aikaa päättää miten itse halusin uraani rakentaa tästä eteenpäin. Totta puhuen mä en edes tiennyt halusinko mä kouluratsastuksesta enää itselleni minkäänlaista uraa, sillä menneiden kolmentoista vuoden aikana olin luonut itselleni menestyksekkään uran personal trainerina. Mulla oli ura, jota mä olin oppinut rakastamaan ja sen lisäksi mulla oli tätä nykyään perhe, jota mä rakastin enemmänkin kuin uraani.
Ensimmäiset ratsukot olivat menneet multa ohitse tässä luokassa, mutta kuudennen ratsukon – Christine Löwensteinin ja Specterjinxin startatessa mä yritin parhaani mukaan pitää huomioni mahdollisissa tuloksissa. Ratsastajan nimi ei ollut mulle millään tavalla tuttu, eikä mulla ollut täällä Beniä. Hetken mä olin miettinyt soittavani toiselle ja pyytäväni entisen groomini kanssani tälle reissulle. Mutta tiesin jotta en voinut tehdä sitä toiselle tällaisella varoitusajalla. Benillä oli jo vuosia ollut oma elämänsä jossain muualla kuin silloin. Enkä mä voinut toista syyttääkään sillä Benillä oli varmasti ollut yhtä vaikeaa sen yön jälkeen ja samalla tavalla toinen oli joutunut rakentamaan elämänsä uudelleen. Mä vain olisin arvostanut toisen tietoa ja ehkä vakuutteluakin siitä, jotta mä pärjäsin, oli mua vastassa sitten kuinka taitavia ratsukoita tahansa.
Vain ratsukkoa mua ennen startanneiden Yvonne Wechslerin ja Mocha Swirlin tai mun ja Rosan jälkeen startanneiden Christopher Weberin ja Flariettan suorituksia mä en kerennyt seuraamaan oikeastaan ollenkaan. Meitä edeltävien ratsukoiden suoritukset multa meni ohi ihan vain sen takia, jotta mä stressasin sen verran pahasti edessä olevaa suoritustamme. Vaikka olin kerrannut radan noin tuhanteen kertaan mä kävin sen silti vielä useamman kerran päässäni lävitse. Liike liikkeeltä kertasin rataa lävitse ja yritin parhaalla mahdollisella tavalla valmistautua edessä olevaan suoritukseemme. Kuuluttajan kuuluttaessa meitä valkoisten aitojen sisäpuolelle sanat olivat vain yhtä mössöä, josta juuri ja juuri sain sen verran irti, että tajusin meidän vuoromme tulleen. Tokihan mä olin myös kiitollinen stewardille joka piti huolen siitä, että me olimme Rosan kanssa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Ratsastaessani Rosan keskihalkaisijaa pitkin yritin keskittyä vain siihen, jotta hengittäisin syvään sekä tietenkin siihen, jotta Rosa liikkuisi suoraan. Niistä muutamasta minuutista, jotka Rosan kanssa vietimme valkoisten aitojen sisäpuolella mulla ei ollut mitään muistikuvaa siinä kohtaa, kun annoin lusitanon kävellä pois kisa-areenalta pitkin ohjin. En mä todellakaan osannut odottaa sitä, jotta me päästäisiin Rosan kanssa sijoituksille, saati että me oltaisiin tämän luokan parhaimmat saksalaiset. Kuitenkaan meidän kisareissumme ei ollut Rosan kanssa vielä todellakaan lopussa, sillä meillä oli edessä vielä toinenkin luokka, kun olin ilmoittanut meidät myös Helppo B tasolla kisattavaan luokkaan. Ei todellakaan vieläkään lähellä(kään) sitä tasoa missä mä olin ollut, mutta en mä todellakaan ollut valmis palaamaan sille tasolle. En mä tiennyt olinko mä ikinä valmis nousemaan edes näistä miniluokista ylöspäin. Ehkä olisi vain turvallista kisata tällaisia pikkuluokkia, jotka eivät toivottavasti kiinnostaneet ketään muita kuin joitain poniäitejä.
Seuraavan luokan tullessa eteen mä en tiennyt miten mä pystyisin ratsastamaan sen. Mulla oli ihan sellainen olo, jotta mä olin antanut kaikkeni ja totta puhuen jonkin aikaa mä jo mietin, josko me ei vain startattaisikaan. Jos Se kysyisi miksi meidän kohdallamme tuloksissa olisi DNS ei mun olisi mikään pakko vastata. Mä en todellakaan ollut enää millään tasolla vastuussa raportoida Sille siitä, miten mun kisat menisi ja miksi meidän tuloksemme olisivat sellaisia kuin ne olisivat. Ben olisi ainut, jolle mä voisin raportoida meidän kisamenestyksestämme ja jolle mä olisin valmis kertomaan rehellisesti meidän tuloksista. Ambry olisi toinen, mutta nainen tiesi minkä takia tämä aihe olisi minulle herkkä. Kuitenkaan mä en antanut Sille mahdollisuutta sanoa mitään, vaikka mä tiesin, jotta Se todennäköisesti sanoisi jotain ihan vaan koska Se luuli voivansa.
Meidän helppo B ei todellakaan mennyt hyvin, mutta en mä todellakaan odottanut tältä radalta mitään. Mä en jaksanut keskittyä 150% tähän rataan ja sen ratsastamiseen mikä kyllä näkyikin. Tyhmiä virheitä ja rikkoja, mutta mä en jaksanut välittää. En ainakaan samalla tavalla kuin mitä mä olisin voinut aikanaan välittää. Tänään meidän voittomme oli pelkästään se, jotta olin saanut Rosan toisenkin kerran valkoisten aitojen sisäpuolelle. Mulla ei sitä paitsi ollut kiire mihinkään. Ehkä jossain kohtaa, kun mun oma pääni kestäisi me saatettaisiin kokeilla vaativampiakin luokkia, mutta tällä hetkellä juuri näin oli enemmän kuin hyvä. Tarpeeksi helpot luokat, toivottavasti tarpeeksi huomaamattomia. 58.861 % riitti tässä luokassa 12 sijaan. Hyvän välimatkan päähän sillä jäätiin edellisestä sijasta, voittajasta puhumattakaan. Mutta me oli silti otettu oma voittomme ja vaikka me oltiinkin lähempänä luokan jumboa kuin voittajaa, mä olin tyytyväinen siitä, että kaikesta haparoinnista huolimatta meidän tulos oli reilusti hyväksytyn puolella.
Hoidettuani Rosan kuljetuskuntoon, otin kuvan jossa näkyi osa molemmista arvostelupapereista sekä ensimmäisen luokan ruusukkeemme ja lähetin kuvan Benille saatesanoilla me selvittiin.
--
 |
| (c) Skai |
Maximillian Kühling - Tu Sonrisa Rockrapid Dressage HeC 4/18 73.481 %
Maximillian Kühling - Tu Sonrisa Rockrapid Dressage HeB 12/18 58.861 %
Kommentit
Lähetä kommentti