Zilverkroonissa järjestettävä Friends cup oli seuraava kisa mun ja Tertun yhteisellä kisamatkalla. Me oli startattu neljä kertaa ennen tätä ja meidän tuloksemme oli ollut todella vaihtelevia. Tokikaan mä en odottanut, jotta me olisi pärjätty heti alusta alkaen, sillä meillä oli kuitenkin aika iso hidaste välillämme. Ehkä joskus me pääsisimme sijoituksille ja muutenkin voisimme saada tulostasomme sellaiselle mallille, jossa voisin ehkä jopa miettiä tasonnostoa. En tiennyt oliko mulla ja Tertulla ikinä mitään mahdollisuutta päästä Power Jumpiin tai mihinkään muuhunkaan suurkisaan, mutta mä en aikonut laittaa meille mitään paineita. Zilverkroonin kisat oli mulle ensimmäiset sellaiset, jossa samassa luokassa kisasi kahden eri lajin ratsukoita.
Mä yritin kuitenkin vain keskittyä meidän omaan tekemiseemme ja siihen jotta me voitaisiin saada yksi uusi tasainen suoritus alle. Vaikka mua edelleen jännittikin lähteä kilpailemaan Tertun kanssa, ei mua välttämättä jännittänyt enää ihan niin paljoa, sillä mä olin kuitenkin kerennyt jo kerryttämään jonkin verran kilometrejä tamman satulassa ja mulla oli hieman parempi ajatus siitä, miten se toimi. Ehkä mä kuitenkin silti vähän toivoin, jotta näissä kisoissa olisi ollut mukana edes 70cm luokka, josta me oltaisiin voitu käydä hakemassa vähän vauhtia tähän kisapäivään. Kuitenkaan näin ei ollut, joten meidän täytyisi vain yrittää parhaamme tässä luokassa.
Mun ja Tertun lähtöpaikka tässä luokassa oli viidentenä, joten en kerennyt seuraamaan kuin oikeastaan vain ensimmäisen ratsukon. Omaa vuoroamme odottaessa kisa-areenalla kertasin vielä kerran radan ja suunnitelmani sen ratsastamiseen. Norjalaisen Hanne Rostenin ja Agua Nuevan lopetettuaan oman suorituksensa, rapsutin Terttua vielä pikaisesti säältä ennen kuin tervehdin tuomaria ja lähdin rakentamaan laukkaa kohti ensimmäistä estettä. Tarkoituksena ei ollut vielä(kään) ratsastaa aikaa, mutta radan edetessä Terttu tuntui sen verran hyvältä, jotta parissa välissä päätin ottaa riskin ja kokeilla ratsastaa hieman kelloa vastaan. En mä kuitenkaan uskonut, jotta Terttu etenisi ihan sellaisella tavalla kuin tammalla olisi mahdollista, mutta siitäkin huolimatta mä sain edes pientä ajatusta siitä, millainen potentiaali tammalla olisi.
Enhän mä ollut varma siitä, miten meidän riskinottomme kannattaisi, mutta viimeisenkin esteen jäädessä taakse kaikki puomit olivat pysyneet kannattimilla ja me oli onnistuttu tekemään taas yksi puhdas rata. Tässä kohtaa meidän aikamme riitti yllättäen jopa voittoon, mutta meidän perässämme oli vielä 11 muutakin ratsukkoa, joten voisi olla enemmänkin kuin mahdollista jotta sijoituksemme tulisi tippumaan tuloslistalla alaspäin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lopulta meidän jälkeemme startannut Harrie Chapman oli ainut, joka kiilasi meidän edellemme ja me päästiin ensimmäistä kertaa yhteisellä urallamme palkintojenjakoon. Katsellessani tamman suitsiin kiinnitettyä vihreää ruusuketta en voinut ymmärtää, jotta me todellakin olimme onnistuneet nappaamaan ensimmäisen yhteisen rusettimme. Kunniakierroksella annoin Tertun venyttää askeltaan ja sallin meidän molempien nauttia tästä hetkestä, sillä saatoin olla enemmän kuin varma jotta menisi hyvä hetki ennen kuin olisimme seuraavan kerran tässä tilanteessa.
Mä yritin kuitenkin vain keskittyä meidän omaan tekemiseemme ja siihen jotta me voitaisiin saada yksi uusi tasainen suoritus alle. Vaikka mua edelleen jännittikin lähteä kilpailemaan Tertun kanssa, ei mua välttämättä jännittänyt enää ihan niin paljoa, sillä mä olin kuitenkin kerennyt jo kerryttämään jonkin verran kilometrejä tamman satulassa ja mulla oli hieman parempi ajatus siitä, miten se toimi. Ehkä mä kuitenkin silti vähän toivoin, jotta näissä kisoissa olisi ollut mukana edes 70cm luokka, josta me oltaisiin voitu käydä hakemassa vähän vauhtia tähän kisapäivään. Kuitenkaan näin ei ollut, joten meidän täytyisi vain yrittää parhaamme tässä luokassa.
Mun ja Tertun lähtöpaikka tässä luokassa oli viidentenä, joten en kerennyt seuraamaan kuin oikeastaan vain ensimmäisen ratsukon. Omaa vuoroamme odottaessa kisa-areenalla kertasin vielä kerran radan ja suunnitelmani sen ratsastamiseen. Norjalaisen Hanne Rostenin ja Agua Nuevan lopetettuaan oman suorituksensa, rapsutin Terttua vielä pikaisesti säältä ennen kuin tervehdin tuomaria ja lähdin rakentamaan laukkaa kohti ensimmäistä estettä. Tarkoituksena ei ollut vielä(kään) ratsastaa aikaa, mutta radan edetessä Terttu tuntui sen verran hyvältä, jotta parissa välissä päätin ottaa riskin ja kokeilla ratsastaa hieman kelloa vastaan. En mä kuitenkaan uskonut, jotta Terttu etenisi ihan sellaisella tavalla kuin tammalla olisi mahdollista, mutta siitäkin huolimatta mä sain edes pientä ajatusta siitä, millainen potentiaali tammalla olisi.
Enhän mä ollut varma siitä, miten meidän riskinottomme kannattaisi, mutta viimeisenkin esteen jäädessä taakse kaikki puomit olivat pysyneet kannattimilla ja me oli onnistuttu tekemään taas yksi puhdas rata. Tässä kohtaa meidän aikamme riitti yllättäen jopa voittoon, mutta meidän perässämme oli vielä 11 muutakin ratsukkoa, joten voisi olla enemmänkin kuin mahdollista jotta sijoituksemme tulisi tippumaan tuloslistalla alaspäin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lopulta meidän jälkeemme startannut Harrie Chapman oli ainut, joka kiilasi meidän edellemme ja me päästiin ensimmäistä kertaa yhteisellä urallamme palkintojenjakoon. Katsellessani tamman suitsiin kiinnitettyä vihreää ruusuketta en voinut ymmärtää, jotta me todellakin olimme onnistuneet nappaamaan ensimmäisen yhteisen rusettimme. Kunniakierroksella annoin Tertun venyttää askeltaan ja sallin meidän molempien nauttia tästä hetkestä, sillä saatoin olla enemmän kuin varma jotta menisi hyvä hetki ennen kuin olisimme seuraavan kerran tässä tilanteessa.
Kommentit
Lähetä kommentti