Mä en tiennyt millainen virhe oli ollut lähteä Suomeen ja Vaahterapolulle kilpailemaan. Ehkä meidän olisi ollut paljon kannattavampaa kilpailla jossain huomattavasti lähempänä Latviaa ja kasata kokemusta sekä rutiinia alle valkoisten aitojen sisäpuolella. Toisaalta nämä kilpailut olivat tarpeeksi pienet siihen, jotta minun ei tarvinnut stressata sitä tulisiko äiti olemaan siellä. Tiesin jotta toinen oli laittanut kaikki paukut siihen, jotta Nora ja Viivi pärjäisivät, joten ei äidillä varmaan olisi edes aikaa keskittyä muihin hevosiin.
Tokihan mä olin miettinyt olisiko meidän parempi muuttaa takaisin Saksaan, vai jäädä Latviaan. Totta puhuen ehkä meidän toimintaamme ei katsottaisi Zenissä pitkään hyvällä enkä tiennyt miten pitkään olin valmis piilottelemaan sitä faktaa, jotta olin tekemässä paluuta takaisin modernin kouluratsastuksen pariin, vaikka meidän repertuaarissamme tulisikin aina olemaan paikka myös Alta Escuelalle. Toisaalta päätöstä siitä, että pakkaisimmeko koko elämämme laatikoihin ja muuttaisimme satojen kilometrien päähän en voinut tehdä yksin, vaan asiasta täytyisi jutella myös Ambryn kanssa, sillä muutto tulisi vaikuttamaan myös hänen elämäänsä kuin myös Milon.
Kuitenkin kaikesta huolimatta mä yritin keskittyä vain edessä oleviin Vaahterapolun kilpailuihin sekä siihen jotta me tultaisiin jotenkin selviämään edessämme olevasta kahdesta luokasta. En mä tiennyt oliko helppo C ja helppo B meille helppoja vai vaikeita luokkia, sillä ainakin edellisissä kisoissamme olimme selvinneet molemmista luokista hyväksytyillä tuloksilla lävitse. Tokihan yritin muistuttaa itselleni, jotta minulla ei ollut mitään kiirettä nostaa tasoa ja voisin kisata, vaikka koko loppuelämäni näillä tasoilla. Tokihan meillä oli vielä useampi startti tulossa näillä tasoilla, joten ehkä olisi ihan hyvä vain hakea lisää rutiinia koulukisaamiseen reilun 13 vuoden kisatauon jälkeen.
Helppo C oli yllättävän iso luokka, sillä meidän lisäksemme tässä luokassa oli myös 22 muutakin ratsukkoa. Monikaan nimi kisalistoilta ei sanonut minulle mitään ja varmaan ainut, joka oikeasti soitti jotain kelloja, oli Yvonne Weschlerin nimi, sillä nainen oli startanut myös edellisissä kisoissa samoissa luokissa. Verryttely ei todellakaan ollut parasta ratsastamista ja mä en tiennyt saisinko mä millään kasattua pakkaani kisasuoritustamme ajatellen. Mä kuitenkin yritin parhaani, mutta selkeästi se ei riittänyt mihinkään koska meidän ratamme oli hylätty… Nähdessäni tuloksemme mä en tiennyt mitä ajatella, sillä mä tiesin, jotta mun pitäisi kyllä osata paremmin. Mun pitäisi pystyä parempaan. Mä tiesin mitä me tehtäisiin mutta mä en tiennyt miksi helvetissä me ei vain osattu siirtää sitä kisa-areenalle. Mä en tiennyt mitä ajatella vielä edessämme olevaa Helppoa B:tä ajatellen. Tuossa luokassa me emme todellakaan voisi flopata, vaan mun olisi todellakin pakko yrittää parhaani.
--
Helpossa B:ssä oli huomattavasti enemmän osallistujia kuin mitä edeltävässä luokassaan oli ollut, joten mulla oli hieman suuremmat paineet onnistua tässä luokassa. En tiennyt mikä olisi paras toimintatapa taata mahdollisimman onnistunut suoritus tässä tilanteessa, joten mä päätin kokeilla miten Rosa toimisi, jos tekisin tamman kanssa vain lyhyen ja kevyen verkan ennen suoritustamme. Ehkä aika ja ensimmäisen radan tuoma liike oli verryttänyt tammaa vain entisestään ja sen takia Rosa tuntui paremmalta seuraavalle radalle lähtiessämme.
Lähtöpaikkamme uudella radalla oli noin puolen välin paikkeilla, joten lyhyt verryttely tarjosi minulle hyvin aikaa antaa Rosalle kaikki mahdolliset palautumiseen ensimmäisestä radasta ja seuraavaan valmistautumisessa. Mä toivoin, jotta mun suunnitelmani pitäisi todellakin paikkaansa ja me voitaisiin suoriutua paremmin tulevassa luokassa.
Kun meidän vuoromme tuli valkoisten autojen sisällä, yritin keskittyä jokaiseen tehtävään parhaalla mahdollisella tavalla ja todellakin ratsastaa jokaisen tehtävän ajatuksella lävitse. Pari rikkoa mä onnistuin itsekin huomaamaan radalta, ja mä toivoin, jotta ne eivät tulisi olemaan liian ratkaisevia lopputulosten parissa. Kuitenkin lopullisten tulosten ratkeamista saisi odottaa vielä jonkin aikaa, vaikka en voinutkaan täysin pysyä poissa tulosohjelman seuraamisesta, varsinkaan kun olin tajunnut, jotta meidän nimemme oli kolmannella paikalla. En mä halunnut uskoa, jotta meidän nimemme tulisi sinne jäämään, sillä mä olin ihan varma, jotta meidän takaamme, tulisi vielä ratsukoita, jotka kiilaisivat ohitsemme tuloslistalla. Ehkä pieni osa minusta kuitenkin tavalla tai toisella toivoi, jotta me voisimme pitää paikkamme tuloslistalla.
Lopulta kuitenkin tämän luokan ratsukot kuulutettiin palkintojenjakoon ja kuullessani oman nimeni niiden viiden ratsukon joukossa, jotka kutsuttiin palkintojenjakoon mä en voinut uskoa, jotta me oli oikeasti onnistuttu Rosan kanssa. Valkoinen ruusuke tamman suitsissa teki tästä kuitenkin huomattavasti realistisempaa ja antaessani ruunikolle luvan lähteä laukkaamaan kunniakierroksella mä aloin uskomaan siihen, että ehkä musta voisi vielä tulla edes jotain sen suuntaista kuin mitä mä joskus olin.
Maximillian Kühling - Tu Sonrisa Vaahterapolku - HeC - HYL
Maximillian Kühling - Tu Sonrisa Vaahterapolku - HeB - 3/28 64.911 %
Tokihan mä olin miettinyt olisiko meidän parempi muuttaa takaisin Saksaan, vai jäädä Latviaan. Totta puhuen ehkä meidän toimintaamme ei katsottaisi Zenissä pitkään hyvällä enkä tiennyt miten pitkään olin valmis piilottelemaan sitä faktaa, jotta olin tekemässä paluuta takaisin modernin kouluratsastuksen pariin, vaikka meidän repertuaarissamme tulisikin aina olemaan paikka myös Alta Escuelalle. Toisaalta päätöstä siitä, että pakkaisimmeko koko elämämme laatikoihin ja muuttaisimme satojen kilometrien päähän en voinut tehdä yksin, vaan asiasta täytyisi jutella myös Ambryn kanssa, sillä muutto tulisi vaikuttamaan myös hänen elämäänsä kuin myös Milon.
Kuitenkin kaikesta huolimatta mä yritin keskittyä vain edessä oleviin Vaahterapolun kilpailuihin sekä siihen jotta me tultaisiin jotenkin selviämään edessämme olevasta kahdesta luokasta. En mä tiennyt oliko helppo C ja helppo B meille helppoja vai vaikeita luokkia, sillä ainakin edellisissä kisoissamme olimme selvinneet molemmista luokista hyväksytyillä tuloksilla lävitse. Tokihan yritin muistuttaa itselleni, jotta minulla ei ollut mitään kiirettä nostaa tasoa ja voisin kisata, vaikka koko loppuelämäni näillä tasoilla. Tokihan meillä oli vielä useampi startti tulossa näillä tasoilla, joten ehkä olisi ihan hyvä vain hakea lisää rutiinia koulukisaamiseen reilun 13 vuoden kisatauon jälkeen.
Helppo C oli yllättävän iso luokka, sillä meidän lisäksemme tässä luokassa oli myös 22 muutakin ratsukkoa. Monikaan nimi kisalistoilta ei sanonut minulle mitään ja varmaan ainut, joka oikeasti soitti jotain kelloja, oli Yvonne Weschlerin nimi, sillä nainen oli startanut myös edellisissä kisoissa samoissa luokissa. Verryttely ei todellakaan ollut parasta ratsastamista ja mä en tiennyt saisinko mä millään kasattua pakkaani kisasuoritustamme ajatellen. Mä kuitenkin yritin parhaani, mutta selkeästi se ei riittänyt mihinkään koska meidän ratamme oli hylätty… Nähdessäni tuloksemme mä en tiennyt mitä ajatella, sillä mä tiesin, jotta mun pitäisi kyllä osata paremmin. Mun pitäisi pystyä parempaan. Mä tiesin mitä me tehtäisiin mutta mä en tiennyt miksi helvetissä me ei vain osattu siirtää sitä kisa-areenalle. Mä en tiennyt mitä ajatella vielä edessämme olevaa Helppoa B:tä ajatellen. Tuossa luokassa me emme todellakaan voisi flopata, vaan mun olisi todellakin pakko yrittää parhaani.
--
Helpossa B:ssä oli huomattavasti enemmän osallistujia kuin mitä edeltävässä luokassaan oli ollut, joten mulla oli hieman suuremmat paineet onnistua tässä luokassa. En tiennyt mikä olisi paras toimintatapa taata mahdollisimman onnistunut suoritus tässä tilanteessa, joten mä päätin kokeilla miten Rosa toimisi, jos tekisin tamman kanssa vain lyhyen ja kevyen verkan ennen suoritustamme. Ehkä aika ja ensimmäisen radan tuoma liike oli verryttänyt tammaa vain entisestään ja sen takia Rosa tuntui paremmalta seuraavalle radalle lähtiessämme.
Lähtöpaikkamme uudella radalla oli noin puolen välin paikkeilla, joten lyhyt verryttely tarjosi minulle hyvin aikaa antaa Rosalle kaikki mahdolliset palautumiseen ensimmäisestä radasta ja seuraavaan valmistautumisessa. Mä toivoin, jotta mun suunnitelmani pitäisi todellakin paikkaansa ja me voitaisiin suoriutua paremmin tulevassa luokassa.
Kun meidän vuoromme tuli valkoisten autojen sisällä, yritin keskittyä jokaiseen tehtävään parhaalla mahdollisella tavalla ja todellakin ratsastaa jokaisen tehtävän ajatuksella lävitse. Pari rikkoa mä onnistuin itsekin huomaamaan radalta, ja mä toivoin, jotta ne eivät tulisi olemaan liian ratkaisevia lopputulosten parissa. Kuitenkin lopullisten tulosten ratkeamista saisi odottaa vielä jonkin aikaa, vaikka en voinutkaan täysin pysyä poissa tulosohjelman seuraamisesta, varsinkaan kun olin tajunnut, jotta meidän nimemme oli kolmannella paikalla. En mä halunnut uskoa, jotta meidän nimemme tulisi sinne jäämään, sillä mä olin ihan varma, jotta meidän takaamme, tulisi vielä ratsukoita, jotka kiilaisivat ohitsemme tuloslistalla. Ehkä pieni osa minusta kuitenkin tavalla tai toisella toivoi, jotta me voisimme pitää paikkamme tuloslistalla.
Lopulta kuitenkin tämän luokan ratsukot kuulutettiin palkintojenjakoon ja kuullessani oman nimeni niiden viiden ratsukon joukossa, jotka kutsuttiin palkintojenjakoon mä en voinut uskoa, jotta me oli oikeasti onnistuttu Rosan kanssa. Valkoinen ruusuke tamman suitsissa teki tästä kuitenkin huomattavasti realistisempaa ja antaessani ruunikolle luvan lähteä laukkaamaan kunniakierroksella mä aloin uskomaan siihen, että ehkä musta voisi vielä tulla edes jotain sen suuntaista kuin mitä mä joskus olin.
Maximillian Kühling - Tu Sonrisa Vaahterapolku - HeC - HYL
Maximillian Kühling - Tu Sonrisa Vaahterapolku - HeB - 3/28 64.911 %
Kommentit
Lähetä kommentti