Joanna oli käynyt vielä pariin kertaan työskentelemässä minun ja Fian kanssa, ennen kuin olimme alkaneet oikeasti ratsuttamaan tammaa. Tokihan Joanna oli antanut minulle kotitehtäviä, joita olimme tehneet Agnesin kanssa. Jonkin verran olin joutunut myös tekemään töitä yksinkin, sillä jossain kohtaa kuitenkin tulisi olemaan sellainen aika, kun minun ja Fian toivottiin pärjäävän kaksistaan. Kesäkuun ollessa ihan viimeisillä päivillään projekti otti ehkä isoimman harppauksensa, sillä tuossa kohtaa oli aika oikeasti nousta Fian satulaan.
En mä tiennyt olinko valmis siihen, vaikka tiesinkin jotta minulla olisi Joanna ja Agnes molemmat apuna ja turvana, jos jotain sattuisi käymään. Ruunikko tamma ei edes vaikuttanut siltä, jotta sillä voisi olla mitään sitä vastaan, jotta se saisi painoa selkäänsä. Tokihan olimme Joannan kanssa edenneet siihen pisteeseen, jossa olin asettanut painoa jalustimelle ja tehnyt kaiken mahdollisen valmistelun sitä varten, jotta voisin jossain kohtaa istua tamman satulassa. Nyt kun tuo hetki oli oikeasti käsillä, mua jännitti enemmän kuin paljon.
Kello oli sen verran paljon illalla, että Agnesin ratsastajat ja suurin osa henkilökunnastakin olivat jo lähteneet kotiin. Olin itse pyytänyt, jotta tekisimme tämän sellaiseen aikaan, kun paikalla olisi mahdollisimman vähän väkeä, koska en todellakaan ollut millään tasolla ammattilainen ja sitäkin vähemmän halusin yleisöä mahdolliselle epäonnistumiselleni. Agnes ja Joanna olivat sopineet tapaavani minut maneesissa ja olin saanut jälkimmäisenä mainitulta ohjeet siitä, mitä minun tulisi tehdä Fian kanssa ennen kuin olisi oikeasti aika istahtaa ensimmäistä kertaa tamman satulaan. Oikeastaan se, että minulla oli jotain muuta mihin fokusoida, kuin se, mitä olisi tapahtumassa helpotti minua suuresti. En mä välttämättä siltikään tehnyt asioita niin perusteellisesti kuin mitä olisi pitänyt, mutta ehkä Agnes ja Joanna olivat osanneet odottaakin sitä. Kuitenkin tein kaiken mitä minun oli ohjeistettu tehdä parhaani mukaan ja totta puhuen en edes tiennyt mitä kello lopulta oli, kun naiset saapuivat luokseni maneesin hiekalla.
”Färdig?”
”Nej” vastasin todenmukaisesti kysymykseen, vaikka tiesin jotta minulla ei todellakaan olisi mitään vastaansanomista tässä asiassa.
”Det går bra. Hon är jätte fin lilla häst” minua tsempattiin, samalla kun Joanna otti tamman liinan vastaan ja siirtyi pitämään ruunikkoa. Agnes oli tällä välillä tarkistanut, jotta satulavyö olisi varmasti tarpeeksi kireällä ja laskenut jalustimet valmiiksi. Tamman vierelle oli myös tuotu jakkara, jonka avulla voisin nousta sen selkään. Vedettyäni minulle ojennetun turvaliivin päälleni, nousin hitaasti, hiljaisesti viheltäen jakkaralle. Minun oli pakko vain seistä siinä hetki ja kerätä ajatuksiani, sekä selvittää mitä Fia tästä peliliikkeestä ajatteli. Toki olimme tätäkin harjoitelleet ruunikon kanssa, mutta koska oma pääni ei todellakaan ollut sellaisella mallilla, jotta olisin voinut edetä kovinkaan nopeasti, halusin tehdä homman juuri tällä tavalla. Tiesin jotta vierelläni seisovat naiset antaisivat minulle kaiken sen ajan minkä tarvitsin, sillä kaikki meistä tiesivät, jotta varsinkaan Carlilla ei ollut mitään kiirettä ruunikon tamman kanssa ja että voisimme ottaa kaiken sen ajan mitä Fian rakentaminen vaatisi kaikella mahdollisella tavalla.
”Okej” oli ainut mitä sain sanottua, mikä kertoi Agnesille juuri sen mitä tarvitsikin. Tunsin kuinka Fian satula painui ihan hienoisesti oikealle, naisen painaessa jalustimesta vastaan samalla kun asetin vasemman jalkani jalustimeen ja lopulta ponnistin mahdollisimman pehmeästi sen varaan. Ennen kuin lähdin heilauttamaan oikeaa jalkaani tamman selän ylitse, seurasin sen reaktioita varmistuakseni siitä, jotta minun oli turvallista edetä. Ruunikko ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan asiaan mitenkään, joten uskalsin jatkaa liikerataani ja lopulta tunsin myös oikean päkiäni alla jalustimen. Vedettyäni syvään henkeä yritin istua satulaan mahdollisimman pehmeästi ja hiljaisesti jotta tamma ei säikähtäisi äkillistä painon lisääntymistä selässään. Ainut reaktio, jonka Fia antoi, oli mustareunaisten korvien hienoinen pyörähtäminen suuntaani, sen kuunnellessa hengitystäni. Vietimme pari minuuttia ihan vain paikoillamme, ennen kuin keräsin ruunikon ohjia tuntumalle ja lopulta painoin kevyesti kantani tamman kylkiin. Alkuun Fia ei meinannut ymmärtää mitä siltä halusin, mutta lopulta tamma otti ensimmäisen askeleen eteenpäin, ja sen alkaessa kävellä rapsutin ruunikkoa säältä.
Hitaasti mutta varmasti kiersimme maneesin molempiin suuntiin, ennen kuin halusin lopettaa. Vaikka olisinkin varmasti voinut vielä jatkaa, en vain uskaltanut puskea hommaa yhtään sen pidemmälle tällä kertaa, vaan mieluummin lopetin hieman liian ajoissa.
”No men det ser jätte fantastik!”
Yllättävä kommentti sai katseeni kääntymään kohti maneesin päätyä ja vasta nyt tajusin, että myös Carl oli paikalla ja mies oli todennäköisesti nähnyt koko prosessin. Miehen kehut saivat viimeisetkin jännityksen rippeet sulamaan sisältäni, ja minulla oli hieman parempi fiilis jatkaa tätä projektia, vaikka edelleenkin toivoin, että en menisi pilaamaan miehen ratsua.
En mä tiennyt olinko valmis siihen, vaikka tiesinkin jotta minulla olisi Joanna ja Agnes molemmat apuna ja turvana, jos jotain sattuisi käymään. Ruunikko tamma ei edes vaikuttanut siltä, jotta sillä voisi olla mitään sitä vastaan, jotta se saisi painoa selkäänsä. Tokihan olimme Joannan kanssa edenneet siihen pisteeseen, jossa olin asettanut painoa jalustimelle ja tehnyt kaiken mahdollisen valmistelun sitä varten, jotta voisin jossain kohtaa istua tamman satulassa. Nyt kun tuo hetki oli oikeasti käsillä, mua jännitti enemmän kuin paljon.
Kello oli sen verran paljon illalla, että Agnesin ratsastajat ja suurin osa henkilökunnastakin olivat jo lähteneet kotiin. Olin itse pyytänyt, jotta tekisimme tämän sellaiseen aikaan, kun paikalla olisi mahdollisimman vähän väkeä, koska en todellakaan ollut millään tasolla ammattilainen ja sitäkin vähemmän halusin yleisöä mahdolliselle epäonnistumiselleni. Agnes ja Joanna olivat sopineet tapaavani minut maneesissa ja olin saanut jälkimmäisenä mainitulta ohjeet siitä, mitä minun tulisi tehdä Fian kanssa ennen kuin olisi oikeasti aika istahtaa ensimmäistä kertaa tamman satulaan. Oikeastaan se, että minulla oli jotain muuta mihin fokusoida, kuin se, mitä olisi tapahtumassa helpotti minua suuresti. En mä välttämättä siltikään tehnyt asioita niin perusteellisesti kuin mitä olisi pitänyt, mutta ehkä Agnes ja Joanna olivat osanneet odottaakin sitä. Kuitenkin tein kaiken mitä minun oli ohjeistettu tehdä parhaani mukaan ja totta puhuen en edes tiennyt mitä kello lopulta oli, kun naiset saapuivat luokseni maneesin hiekalla.
”Färdig?”
”Nej” vastasin todenmukaisesti kysymykseen, vaikka tiesin jotta minulla ei todellakaan olisi mitään vastaansanomista tässä asiassa.
”Det går bra. Hon är jätte fin lilla häst” minua tsempattiin, samalla kun Joanna otti tamman liinan vastaan ja siirtyi pitämään ruunikkoa. Agnes oli tällä välillä tarkistanut, jotta satulavyö olisi varmasti tarpeeksi kireällä ja laskenut jalustimet valmiiksi. Tamman vierelle oli myös tuotu jakkara, jonka avulla voisin nousta sen selkään. Vedettyäni minulle ojennetun turvaliivin päälleni, nousin hitaasti, hiljaisesti viheltäen jakkaralle. Minun oli pakko vain seistä siinä hetki ja kerätä ajatuksiani, sekä selvittää mitä Fia tästä peliliikkeestä ajatteli. Toki olimme tätäkin harjoitelleet ruunikon kanssa, mutta koska oma pääni ei todellakaan ollut sellaisella mallilla, jotta olisin voinut edetä kovinkaan nopeasti, halusin tehdä homman juuri tällä tavalla. Tiesin jotta vierelläni seisovat naiset antaisivat minulle kaiken sen ajan minkä tarvitsin, sillä kaikki meistä tiesivät, jotta varsinkaan Carlilla ei ollut mitään kiirettä ruunikon tamman kanssa ja että voisimme ottaa kaiken sen ajan mitä Fian rakentaminen vaatisi kaikella mahdollisella tavalla.
”Okej” oli ainut mitä sain sanottua, mikä kertoi Agnesille juuri sen mitä tarvitsikin. Tunsin kuinka Fian satula painui ihan hienoisesti oikealle, naisen painaessa jalustimesta vastaan samalla kun asetin vasemman jalkani jalustimeen ja lopulta ponnistin mahdollisimman pehmeästi sen varaan. Ennen kuin lähdin heilauttamaan oikeaa jalkaani tamman selän ylitse, seurasin sen reaktioita varmistuakseni siitä, jotta minun oli turvallista edetä. Ruunikko ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan asiaan mitenkään, joten uskalsin jatkaa liikerataani ja lopulta tunsin myös oikean päkiäni alla jalustimen. Vedettyäni syvään henkeä yritin istua satulaan mahdollisimman pehmeästi ja hiljaisesti jotta tamma ei säikähtäisi äkillistä painon lisääntymistä selässään. Ainut reaktio, jonka Fia antoi, oli mustareunaisten korvien hienoinen pyörähtäminen suuntaani, sen kuunnellessa hengitystäni. Vietimme pari minuuttia ihan vain paikoillamme, ennen kuin keräsin ruunikon ohjia tuntumalle ja lopulta painoin kevyesti kantani tamman kylkiin. Alkuun Fia ei meinannut ymmärtää mitä siltä halusin, mutta lopulta tamma otti ensimmäisen askeleen eteenpäin, ja sen alkaessa kävellä rapsutin ruunikkoa säältä.
Hitaasti mutta varmasti kiersimme maneesin molempiin suuntiin, ennen kuin halusin lopettaa. Vaikka olisinkin varmasti voinut vielä jatkaa, en vain uskaltanut puskea hommaa yhtään sen pidemmälle tällä kertaa, vaan mieluummin lopetin hieman liian ajoissa.
”No men det ser jätte fantastik!”
Yllättävä kommentti sai katseeni kääntymään kohti maneesin päätyä ja vasta nyt tajusin, että myös Carl oli paikalla ja mies oli todennäköisesti nähnyt koko prosessin. Miehen kehut saivat viimeisetkin jännityksen rippeet sulamaan sisältäni, ja minulla oli hieman parempi fiilis jatkaa tätä projektia, vaikka edelleenkin toivoin, että en menisi pilaamaan miehen ratsua.
Kommentit
Lähetä kommentti