Mä olin kysynyt Josefinalta, josko Ruskamäen hevosautossa mahtuisi matkustamaan Vaahterapolulle kisaamaan, vaikka lähtisinkin kisareissulle ilman hevosta, sillä Terttu tulisi omalla kyydillään suoraan kisapaikalle. Totta puhuen mua oli jännittänyt kysyä isovanhemmiltani olisivatko he valmiita ajamaan Hollannista Suomeen asti tuomaan tammaani näihin kisoihin. Muutenkin nämä olisivat minun ja Tertun toiset yhteiset kilpailut, joten voisi hyvinkin olla, jotta isovanhempani olisivat yrittäneet puhua järkeä päähäni ja saada minut kisaamaan jossain keskieuroopassa sen sijaan että tamma tuotaisiin Suomeen joihinkin ratsastuskoulun pikkukisoihin. Kuitenkaan mitään soraääniä ei ollut kuulunut tämän ehdotuksen vuoksi, vaan molemmat isovanhemmistani olivat olleet valmiita lähtemään reissuun vuokseni.
Noustessani Ruskamäen pihassa hevosauton kyytiin tuntui se vähän oudolta ja siltä kuin olisin unohtanut, vaikka olin noin sataan kertaan tarkistanut, jotta minulla oli kisavaatteet, saappaat ja kypärä mukana. Matkan ensimmäinen puolituntia oli ollut ehkä vähän jännittynyttä ainakin omalta osaltani, mutta hiljalleen olin lämmennyt Joen huumorille ja loppumatka sujuikin oikeastaan ihan rauhallisesti. Tokikaan minulla ei ollut tänään yhtäkään luokkaa, joissa kilpailla, sillä omat starttini olisivat vasta seuraavana päivänä, kun esteet kilpailtaisiin. Kuitenkin Josefinalla olisi edessä koulustartti, joten sen puolesta matkaa kohti Vaahterapolkua oli tehty jo tänään. Oikeastaan olisi ehkä muutenkin hyvä, jotta saisin tottua kisapaikan tunnelmaan ennen kuin olisi aika varustaa Terttu ja nousta tamman selkään kokeilemaan miten meillä tulisi menemään näissä kisoissa.
Sunnuntain koittaessa mua ei ehkä jännittänyt niin paljoa kuin olisi voinut. En mä silti todellakaan ollut mikään täysin rauhallinen, vaan mä ehkä enemmänkin osasin peittää jännitykseni enemmän kuin hyvin. Ehkä mua helpotti myös se, että mulla oli isovanhempani apuna tarjoamassa minulle tietoa ja infoa Tertusta, sillä he kuitenkin näkivät tamman liikkumista paljon enemmän kuin mitä mä olin tamman selässä istunut ja sitä ratsastanut.
Meidän ensimmäinen ratamme oli 60cm korkeudella hypätty luokka, jossa oli meidän lisäksemme 23 muutakin ratsukkoa. Katsellessani lähtölistoja luokassa oli muutama tuttu nimi sillä ihan ymmärrettävästi myös Seppeleestä oli porukkaa lähdössä kisaamaan näissä kisoissa. Senkin puolesta mä toivoin, jotta me voitaisiin tehdä tammani kanssa edes jollain tasolla tasaiset suoritukset, sillä en todellakaan halunnut nolata itseäni muiden edessä. Tokikaan mulla ei ollut Tertun kanssa niin hyvät lähtökohdat lähteä kilpailemaan kuin mitä mulla olisi voinut olla Butterflyn kanssa, mutta mä yritin olla unohtamatta tuon faktan ja vain keskittyä siihen, että mä ratsastaisin tammaa parhaalla mahdollisella tavalla.
Meidän lähtöpaikkamme oli tässä luokassa lähempänä loppua kuin alkua, sillä viidentenätoista starttaajana saimme odottaa hetken omaa vuoroamme. Totta puhuen en kyllä laittanut tätä pahakseni, sillä se tarkoitti sitä, jotta minulla oli vain enemmän aikaa totutella Terttuun ensin sileällä ja sen jälkeen verryttelyssä, kun meidät päästettiin sinne. Terttu oli mun onnekseni todella miellyttämisen haluinen tamma, joten hyvinkin nopeasti mulla oli oikeastaan kotoinen ja luottavainen olo sen selässä. Verryttelyssä otin vain muutaman hypyn ja näiden aikana yritin testata miten Terttu vastaisi, jos toisin sen huonosti esteelle tai yrittäisin saada tamman hyppäämään hieman liian kaukaa. Tamma hyppäsi kuitenkin kaikki hypyt todella hienosti ja mulla oli vain entistä parempi fiilis lähteä radalle.
Lähtömerkin saatuamme ja kääntäessäni Tertun ensimmäiselle esteelle yritin ratsastaa mahdollisimman tarkasti jokaisen askeleen ja tuoda tamman parhaalle mahdolliselle hyppypaikalle. Pariin kertaan Terttu todellakin pelasti minut radalla, sillä meinasin tuoda tamman täysin hullusta paikasta ja puskea sen hyppäämään sellaisesta paikasta mistä hyppy ei todellakaan tulisi onnistumaan. Aikaa mä en todellakaan ratsastanut tällä radalla, sillä mun ainut tavoite oli pitää jokainen puomi kannattimilla ja saada mahdollisimman tasainen rata alle. Meillä olisi kuitenkin vielä toinenkin rata alla ja mä en tiennyt miten Terttu tulisi jaksamaan tällaisen kisarupeaman, joten senkään puolesta mun ei tehnyt mieli käyttää nuoren tamman kaikkia paukkuja heti ensimmäisessä luokassa.
Maalilinjan ylitettyämme mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten meidän suorituksemme oli mennyt, mutta heti kun pääsimme pois kisa-areenalta mulle sanottiin, jotta meidän suorituksemme olisi ollut puhdas ja hyväksytty. Se, mikä mulle tuli yllärinä oli tieto siitä, että meidän ensimmäinen suorituksemme oli riittänyt viidennelle sijalle. Ihan me ei kuitenkaan onnistuttu varmistamaan ensimmäistä rusettiamme, mutta totta puhuen pelkästään puhdas ja hyväksytty suoritus oli paljon enemmän kuin mä olisin voinut ikinä edes toivoa.
80cm luokassa oli melkein sama osallistujamäärä kuin parikymmentä senttiä pienemmässä, mutta tässä luokassa starttasivat myös Joe ja Rasmus. Vaikka me olikin selvitty jo yhdestä luokasta Tertun kanssa, silti tämä luokka jännitti mua ihan erilaisella tavalla. Tämä oli kuitenkin itselleni tasonnosto sillä en ollut aiemmin kilpaillut tällä tasolla. Mua jännitti kanssa kisata Joea ja Rasmusta vastaan, sillä molemmat olivat kuitenkin kokeneita kilparatsastajia ja varsinkin Joe kisasi sellaisella tasolla, josta mä en uskaltanut ikinä edes haaveilla. Rasmusta vastaan ratsastaminen mua ei jännittänyt välttämättä kuitenkaan niin paljon, sillä mies oli kuitenkin hyvällä todennäköisyydellä nähnyt mun treenejä Butterflyn kanssa, joten toinen tiesi millainen mä olisin ratsastajana.
Odottaessamme lähtölupaa mä yritin kuitenkin vain keskittyä siihen, miten olin suunnitellut ratsastavani kohta edessämme aukeavan radan. Vihellyksen kuuluessa pyysin Tertun laukkaan ja lähdin ratsastamaan tammaani päättäväisesti kohti ensimmäistä estettä. Tamman korvat olivat tiukalla höröllä ja pysty jäi ensin allemme ja sitten taaksemme kevyesti. Rata ei kuitenkaan vielä ollut ohitse, joten ihan vielä ei voisi höllätä liikoja, vaan fokus pitäisi olla edelleen tekemisessä. Yhden kerran mä kuulin kuinka puomi kolahti hieman radan loppupuolella ja mä vain toivoin, jotta se pysyi kannattimillaan, sillä mä en välttämättä kuullut sen tumahtavan hiekalle. Se puomi, jonka kuulin lopulta kentän hiekalle tumahtavan oli radan ihan viimeisen pystyn yläpuomi.
En mä voinut siitä syyttää ketään muuta kuin itseäni, sillä olin ratsastanut Tertun huonosti tuolle esteelle mikä yhdistettynä tamman pieneen väsymiseen oli osana siihen, jotta puomi otti ilmalennon kannattimiltaan. Kokonaisuudessaan mä olin kuitenkin tyytyväinen rataan, sillä se oli ollut kaikesta huolimatta – ainakin mun mielestä – suhteellisen hyvää menoa, vaikka parissa kohtaa mä nyt olisinkin voinut ratsastaa paremmin ja pelastaa pari paikkaa. Neljän virhepisteen rata riitti meillä tänään sijoitukseen 12/23. Luokan puolivälin sijoitus oli oikeastaan just sellainen mihin me tänään Tertun kanssa pystyttiin, sillä tää oli kuitenkin meidän molempien ensimmäinen yhteinen 80cm startti ja mulle ylipäätään ensimmäinen tämän tason startti. Ehkä me olisi voitu muutama sekunti tai sekuntin sadasosa saada pois meidän ajastamme, jos mä olisin uskaltanut ratsastaa vähän reippaammin. Kuitenkaan meillä ei ollut tässä kohtaa mitään tarvetta lähteä ratsastamaan aikaa, kun tarkoitus oli ratsastaa vain rutiinia, joten tällainen suoritus oli meille just passeli ja samana aikaan loi uskoa siitä, jotta me mahdollisesti voitaisiin tulla pärjäämään Tertun kanssa, vaikka me asuttiinkin eri maissa ja joku muu pääasiallisesti treenasi tamman mulle.
Hoidettuani tamman sellaiseen kuntoon, jotta sen oli mahdollista lähteä tekemään matkaa takaisin Hollantiin, vaihdoin vielä muutaman sanan isovanhempieni kanssa ennen kuin tiemme erosivat ja lähdin etsimään muuta Ruskamäen porukkaa.
Noustessani Ruskamäen pihassa hevosauton kyytiin tuntui se vähän oudolta ja siltä kuin olisin unohtanut, vaikka olin noin sataan kertaan tarkistanut, jotta minulla oli kisavaatteet, saappaat ja kypärä mukana. Matkan ensimmäinen puolituntia oli ollut ehkä vähän jännittynyttä ainakin omalta osaltani, mutta hiljalleen olin lämmennyt Joen huumorille ja loppumatka sujuikin oikeastaan ihan rauhallisesti. Tokikaan minulla ei ollut tänään yhtäkään luokkaa, joissa kilpailla, sillä omat starttini olisivat vasta seuraavana päivänä, kun esteet kilpailtaisiin. Kuitenkin Josefinalla olisi edessä koulustartti, joten sen puolesta matkaa kohti Vaahterapolkua oli tehty jo tänään. Oikeastaan olisi ehkä muutenkin hyvä, jotta saisin tottua kisapaikan tunnelmaan ennen kuin olisi aika varustaa Terttu ja nousta tamman selkään kokeilemaan miten meillä tulisi menemään näissä kisoissa.
Sunnuntain koittaessa mua ei ehkä jännittänyt niin paljoa kuin olisi voinut. En mä silti todellakaan ollut mikään täysin rauhallinen, vaan mä ehkä enemmänkin osasin peittää jännitykseni enemmän kuin hyvin. Ehkä mua helpotti myös se, että mulla oli isovanhempani apuna tarjoamassa minulle tietoa ja infoa Tertusta, sillä he kuitenkin näkivät tamman liikkumista paljon enemmän kuin mitä mä olin tamman selässä istunut ja sitä ratsastanut.
Meidän ensimmäinen ratamme oli 60cm korkeudella hypätty luokka, jossa oli meidän lisäksemme 23 muutakin ratsukkoa. Katsellessani lähtölistoja luokassa oli muutama tuttu nimi sillä ihan ymmärrettävästi myös Seppeleestä oli porukkaa lähdössä kisaamaan näissä kisoissa. Senkin puolesta mä toivoin, jotta me voitaisiin tehdä tammani kanssa edes jollain tasolla tasaiset suoritukset, sillä en todellakaan halunnut nolata itseäni muiden edessä. Tokikaan mulla ei ollut Tertun kanssa niin hyvät lähtökohdat lähteä kilpailemaan kuin mitä mulla olisi voinut olla Butterflyn kanssa, mutta mä yritin olla unohtamatta tuon faktan ja vain keskittyä siihen, että mä ratsastaisin tammaa parhaalla mahdollisella tavalla.
Meidän lähtöpaikkamme oli tässä luokassa lähempänä loppua kuin alkua, sillä viidentenätoista starttaajana saimme odottaa hetken omaa vuoroamme. Totta puhuen en kyllä laittanut tätä pahakseni, sillä se tarkoitti sitä, jotta minulla oli vain enemmän aikaa totutella Terttuun ensin sileällä ja sen jälkeen verryttelyssä, kun meidät päästettiin sinne. Terttu oli mun onnekseni todella miellyttämisen haluinen tamma, joten hyvinkin nopeasti mulla oli oikeastaan kotoinen ja luottavainen olo sen selässä. Verryttelyssä otin vain muutaman hypyn ja näiden aikana yritin testata miten Terttu vastaisi, jos toisin sen huonosti esteelle tai yrittäisin saada tamman hyppäämään hieman liian kaukaa. Tamma hyppäsi kuitenkin kaikki hypyt todella hienosti ja mulla oli vain entistä parempi fiilis lähteä radalle.
Lähtömerkin saatuamme ja kääntäessäni Tertun ensimmäiselle esteelle yritin ratsastaa mahdollisimman tarkasti jokaisen askeleen ja tuoda tamman parhaalle mahdolliselle hyppypaikalle. Pariin kertaan Terttu todellakin pelasti minut radalla, sillä meinasin tuoda tamman täysin hullusta paikasta ja puskea sen hyppäämään sellaisesta paikasta mistä hyppy ei todellakaan tulisi onnistumaan. Aikaa mä en todellakaan ratsastanut tällä radalla, sillä mun ainut tavoite oli pitää jokainen puomi kannattimilla ja saada mahdollisimman tasainen rata alle. Meillä olisi kuitenkin vielä toinenkin rata alla ja mä en tiennyt miten Terttu tulisi jaksamaan tällaisen kisarupeaman, joten senkään puolesta mun ei tehnyt mieli käyttää nuoren tamman kaikkia paukkuja heti ensimmäisessä luokassa.
Maalilinjan ylitettyämme mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten meidän suorituksemme oli mennyt, mutta heti kun pääsimme pois kisa-areenalta mulle sanottiin, jotta meidän suorituksemme olisi ollut puhdas ja hyväksytty. Se, mikä mulle tuli yllärinä oli tieto siitä, että meidän ensimmäinen suorituksemme oli riittänyt viidennelle sijalle. Ihan me ei kuitenkaan onnistuttu varmistamaan ensimmäistä rusettiamme, mutta totta puhuen pelkästään puhdas ja hyväksytty suoritus oli paljon enemmän kuin mä olisin voinut ikinä edes toivoa.
80cm luokassa oli melkein sama osallistujamäärä kuin parikymmentä senttiä pienemmässä, mutta tässä luokassa starttasivat myös Joe ja Rasmus. Vaikka me olikin selvitty jo yhdestä luokasta Tertun kanssa, silti tämä luokka jännitti mua ihan erilaisella tavalla. Tämä oli kuitenkin itselleni tasonnosto sillä en ollut aiemmin kilpaillut tällä tasolla. Mua jännitti kanssa kisata Joea ja Rasmusta vastaan, sillä molemmat olivat kuitenkin kokeneita kilparatsastajia ja varsinkin Joe kisasi sellaisella tasolla, josta mä en uskaltanut ikinä edes haaveilla. Rasmusta vastaan ratsastaminen mua ei jännittänyt välttämättä kuitenkaan niin paljon, sillä mies oli kuitenkin hyvällä todennäköisyydellä nähnyt mun treenejä Butterflyn kanssa, joten toinen tiesi millainen mä olisin ratsastajana.
Odottaessamme lähtölupaa mä yritin kuitenkin vain keskittyä siihen, miten olin suunnitellut ratsastavani kohta edessämme aukeavan radan. Vihellyksen kuuluessa pyysin Tertun laukkaan ja lähdin ratsastamaan tammaani päättäväisesti kohti ensimmäistä estettä. Tamman korvat olivat tiukalla höröllä ja pysty jäi ensin allemme ja sitten taaksemme kevyesti. Rata ei kuitenkaan vielä ollut ohitse, joten ihan vielä ei voisi höllätä liikoja, vaan fokus pitäisi olla edelleen tekemisessä. Yhden kerran mä kuulin kuinka puomi kolahti hieman radan loppupuolella ja mä vain toivoin, jotta se pysyi kannattimillaan, sillä mä en välttämättä kuullut sen tumahtavan hiekalle. Se puomi, jonka kuulin lopulta kentän hiekalle tumahtavan oli radan ihan viimeisen pystyn yläpuomi.
En mä voinut siitä syyttää ketään muuta kuin itseäni, sillä olin ratsastanut Tertun huonosti tuolle esteelle mikä yhdistettynä tamman pieneen väsymiseen oli osana siihen, jotta puomi otti ilmalennon kannattimiltaan. Kokonaisuudessaan mä olin kuitenkin tyytyväinen rataan, sillä se oli ollut kaikesta huolimatta – ainakin mun mielestä – suhteellisen hyvää menoa, vaikka parissa kohtaa mä nyt olisinkin voinut ratsastaa paremmin ja pelastaa pari paikkaa. Neljän virhepisteen rata riitti meillä tänään sijoitukseen 12/23. Luokan puolivälin sijoitus oli oikeastaan just sellainen mihin me tänään Tertun kanssa pystyttiin, sillä tää oli kuitenkin meidän molempien ensimmäinen yhteinen 80cm startti ja mulle ylipäätään ensimmäinen tämän tason startti. Ehkä me olisi voitu muutama sekunti tai sekuntin sadasosa saada pois meidän ajastamme, jos mä olisin uskaltanut ratsastaa vähän reippaammin. Kuitenkaan meillä ei ollut tässä kohtaa mitään tarvetta lähteä ratsastamaan aikaa, kun tarkoitus oli ratsastaa vain rutiinia, joten tällainen suoritus oli meille just passeli ja samana aikaan loi uskoa siitä, jotta me mahdollisesti voitaisiin tulla pärjäämään Tertun kanssa, vaikka me asuttiinkin eri maissa ja joku muu pääasiallisesti treenasi tamman mulle.
Hoidettuani tamman sellaiseen kuntoon, jotta sen oli mahdollista lähteä tekemään matkaa takaisin Hollantiin, vaihdoin vielä muutaman sanan isovanhempieni kanssa ennen kuin tiemme erosivat ja lähdin etsimään muuta Ruskamäen porukkaa.
Kommentit
Lähetä kommentti