Tarinanurkka

Miten helvetissä jokin näin tuttu tuntui silti Niin Helvetin tuntemattomalta? Miksi helvetissä mä lähdin tänne, vaikka mä tiesin, jotta Se olisi täällä? Miksi mä otin sen riskin, jotta Se pääsisi arvostelemaan mua? 13 vuotta. Kolmetoista Helvetin Pitkää ja Vaikeaa vuotta. Kolmetoista vuotta, joiden aikana mun elämä oli käynyt niin mutaisissa vesissä, jotta ehkä omalla tavallaan oli ihme, jotta mä olin tässä. Jotta me oltiin tässä. Kolmetoista vuotta, joiden aikana mun piti opetella löytämään ne asiat, jotka toivat mulle iloa. Ne asiat, joiden vuoksi mä halusin nousta sängystä. Ne asiat minkä vuoksi mä halusin Elää. Kaikki nämä vuodet olivat menneet hyvin siihen asti, että jostain helvetin syystä mä päätin, jotta alkaisin kokeilemaan miltä moderni kouluratsastus tuntuisi. Osaisinko mä vielä. Kyllähän mä tiesin, jotta se oli treffailua itse pirun kanssa. Kolmetoista vuotta mä olin enemmän vähemmän suojellut itseäni Siltä Yöltä. Kolmetoista vuotta mä olin pystynyt pysyttelemään erossa mui...

Agnes oli ilmoittanut, jotta Fialle oli varattu satulansovitusaika. Naisen omille hevosille oli tulossa satulansovittaja, joten nuori tamma oli helppoa ottaa samaan käyntiin. Satulan hankinta tammalle tarkoitti myös sitä, että Fian kanssa oltiin askeleen lähempänä ratsueskarin aloittamista. Tokihan tamman kanssa oli jo tehty jonkinlaisia eskarin esiaskeleita, mutta satulan hankinta tarkoitti sitä, jotta Fian eskari oli todellakin alkamassa. Mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka Fian eskari tulisi etenemään, saatikaan jotta olisiko musta sitä edistämään koska tähänkin asti meidän matkaamme oli mahtunut paljon sellaista mistä mulla ei ollut mitään hajuakaan. Agnes oli auttanut minua tähän asti tamman kanssa, mutta kevään edetessä naisella alkaisi olemaan omiakin kiireitä, joten en tiennyt olisiko naisella aikaa auttaa minua tamman kanssa. Jos näin kävisi niin todellakin voisi hyvin olla, jotta Fian ratsukoulutus tulisi stoppaamaan täysin. ** ”Hej! Jag är Ella” energisen oloinen b...

”Okei, viime yö oli takaraja tiimien osallistumiselle tän vuoden kisaviikolle. Tokihan noihin avoimiin luokkiin on mahdollista osallistua aina edeltävään iltaan asti, joten sen puolesta mä en sano vielä mitään. Tai no sen verran voin sanoa, jotta yhtään ilmoittautumista ei vielä ole tullut noihin luokkiin. Toki voi olla, jotta niihin ei tuu ketään kuten tässä on vähän ollut teemana, mutta ei nyt vielä maalailla piruja seinille, vaan katsotaan mitä niiden kanssa tulee tapahtumaan.” Chad puhui koko porukalle, joka oli kokoontunut kuuntelemaan omanlaistansa viikkopalaveria. ”Montako tiimiä tänä vuonna loppupeleissä on kisaamassa?” joku heitti kysymyksen ilmoille enkä mä vaivautunut kääntämään päätäni setviäkseni kuka kysyjä oli. Kai se oli joku niistä likoista, joita tänne oli alkanut jo tipahtelemaan auttaakseen western viikon valmisteluissa ja tietenkin sitten itse tapahtuman aikana. En mä välttämättä aina ymmärtänyt miksi Chad otti näitä apukäsiä jo näin aikaisin, mutta toisaalta not m...

En tiedä mikä Chadiin oli mennyt, kun toinen uskalsi jättää tämän sirkuksen ilman tirehtööriä. Mies oli jopa ollut muutaman päivänkin poissa farmilta mikä oli ehkä vieläkin suurempi yllätys, varsinkin kun western weekin alkuun oli vain hieman reipas kuukausi aikaa. Toki ihan täysin oman onnensa varaan ei Chad tätä apinalaumaa jättänyt, vaan miehellä oli a4:sen mittainen lista asioita, joita meidän piti saada tehdyksi sinä aikana, kun mies itse oli poissa. Alkuun lista tuntui ehkä vähän liioittelulta, mutta tarkemmalla tutkinnalla siinä oli paljon sellaisia asioita, jotka olivat nopeita suorittaa. Tässä kohtaa ensimmäisiä vapaaehtoisiakin alkoi jo pyörimään farmilla muutamana päivänä viikosta, joten nakitin heistä neljän hengen tiimin desinfioimaan jabat sekä jakamaan jokaiseen karsinaan pari kuivikepaalia valmiiksi. Pari muuta vapaaehtoista laitoin siivoamaan ladon, johon parin viikon päästä tulisi heinäkuorma, joka olisi tarkoitettu kilpailijoille. Tehtävä tehtävältä lista alkoi kuite...

”I’m sorry Toby… I just… I can’t be with you anymore.” ”Cal… Please speak to me. I… I don’t understand…” “Just let me go Toby. It will be the best for both of us.” Callien sanat kaikuivat muistoissani tuijottaessani kahvikuppini mustuuteen. Meidän erostamme oli jo muutama kuukausi, mutta edelleenkään en tiennyt missä mä olin mokannut. Oikeastaan mä en edelleenkään tiennyt mikä oli ajanut naisen tuohon päätökseen, mutta mulla oli vahva epäilys siitä jotta jollain mun tekemisellä oli ollut osa ja arpa tuossa hommassa. Mä toivoin edelleen että jonain päivänä puhelimeni soisi ja näytöllä lukisi se hyvinkin tutuksi tullut nimi parin viime vuoden ajalta. Hulluahan sitä oli toivoa, mutta toisaalta ehkä voisi silti olla jokin häilyvä mahdollisuus siitä jotta toiveeni toteutuisi. Eromme jälkeen musta tuntui kuin mun maailmani olisi murentunut. En mä todellakaan ajatellut jotta olisin vielä jossain kohtaa olisin sinkku ja joutuisin alkamaan rakentamaan elämääni täysin uusiksi. Totta puhuen niihi...