Tarinanurkka

Olin kuullut Rasmuksen ja Josefinan puhuvan valmennusten järjestämisestä. Omalla tallilla valmentautuminen kuulosti omalla tavallaan houkuttelevalta idealta, mutta mä en uskaltanut ilmoittaa mua ja Vlinderiä valmennukseen ennen kuin tiesin, olisiko Salma itse osallistumassa. Saati olisiko mulla mahdollisuutta ilmoittaa meitä koko valmennukseen. Tokihan valmennus tutun ratsun kanssa olisi varmasti antanut mulle - ja oikeastaan meille molemmille - paljon, mutta yritin pitää mielessäni sen faktan, jotta ruunikko tamma ei ollut minun omani. Ehkä joskus mullakin olisi oma hevonen tai sitten pidemmässä ylläpidossa oleva ratsu, jonka kanssa voisin kehittyä eteenpäin, vaikka tiesinkin että äiti ei todennäköisesti tulisi pitämään mun valinnoistani. Olihan äiti jo nyt kertonut selkeästi mielipiteensä mun harrastus valintaani, mutta ehkä tässä kohtaa mun oli jo aika tehdä valintani itse. Huolimatta siitäkin, miksi äidillä oli omat soraäänensä valitsemaani lajia kohtaan. Me oltiin työskennelty ru...

”So där! Det var så mycke bättre!” Agnesin ääni kuulosti aidosti innostuneelta kentän laidalla. Nainen ei todellakaan ollut päästänyt meitä tänään helpolla. Oikeastaan mä en edes muistanut koska - jos ollenkaan - mä olisin päässyt helpolla naisen valmennuksessa. Toisaalta myös sen vuoksi mä olin edistynyt niin paljon kuin mä olinkaan ja mä valehtelisin, jos väittäisin että Agnesilla ei ollut osaa siinä, jotta olin saanut rohkeuttani takaisin. ” Har du tänkt att köpa din egen häst?” brunette kysyi ratsastaessani hänen ohitseen ja naisen liittyessä seuraamme kävellen. Vilkaisin naista ja mietin että miten muotoisin tällä kertaa vastaukseni. Tokihan edellisestä kerrasta oli jo useampi kuukausi, joten ehkä sen puolesta mun olisi kannattanutkin odottaa, että tämä aihe tulisi nostettua esiin naisen osalta jossain kohtaa. ” Du vet att min mamma och pappa vill inte tycka om det idea. Kanske en hyra eller underhåll häst skulle är en idea att de vill tänke. Men jag är inte säker om det.” Kerroin...

Meidän keväämme ei kyllä ollut oikein millään mittapuulla menestyksellinen Katan kanssa. Olihan me selvitty jokaisesta kisaradastamme jonkinlaisella lopputulemalla, mutta varmaan saman verran meillä oli kyllä sitten kaikkea pientä takapakkia. Milloin meidän ilonamme oli ollut irronnutta kenkää, hokin polkemaa, muuten vaan kiukkupäivä tai sitten kevään sopivasti edettyä hiekkaa suolistossa. Tokihan me oltiin kuun alussa onnistuttu Adinassa nappaamaan rusetti 110 cm luokassa. Edes jonkinlainen onnistuminen välissä – vaikkakin sitten meidän omaa tasoa alemmalta – loi edes jonkinlaista uskoa siihen, että kaikessa tässä tekemisessä oli jotain järkeä. Tokihan mä toivoin, jotta suunta olisi jatkossa vain ylöspäin, sillä ensi kuussa olisi kuitenkin edessä PJ kvaali. Eikä kyllä siihen kauden pääkilpailuunkaan olisi enää kovin pitkä, joten tässä kohtaa niitä onnistumisia alettaisiin kyllä kaipaamaan ihan kunnolla…

Nähdessäni Storywoodsin mainoksen tallin järjestämästä kenttäratsastus cupista, olin ilmoittanut Harrin mukaan ennen kuin olin edes kerennyt kyselemään Feetulta sen suuremmin asiaa. Tokihan mä tiesin, jotta meillä oli ollut puhetta siitä, että aikoisin yrittää kisata mahdollisimman ehjän ja pitkän kenttäkauden jos vain oma sekä tietenkin Harrin kunto sen kestäisi. Suomi ei ollut kenttäratsastajien unelmamaa, mutta ainakaan vielä en ollut valmis pakkaamaan laukkujani ja muuttamaan ulkomaille vain pystyäkseni ratsastamaan paremmin. Ehkä jos asiat olisivat menneet toisella tavalla reilu vuosikymmen sitten, mä saattaisin kutsua jotain keski-Euroopan maata kodikseni tällä hetkellä. Enkä mä todellakaan halunnut vaatia Feetua pakkaamaan omaa elämäänsä täällä vain sen vuoksi että mä saisin metsästää omaa haavettani. —- Näitkö jo tän? Klikkasin Feetun lähettämän linkin auki ja sen takaa löytyi Kuuran Suomenratsujen järjestämän irtohypytyspäivän kutsu. Matkaa Kultasaaresta Kuuran Suomenratsuille...

Mä olin miettinyt mun ja Katan tulevaisuutta. Tavallaan Hallava oli meille edelleen ihan okei paikka, sillä ainakin meillä olisi katto päämme päällä ja mahdollisuus treenata. Joinain viikkoina, kun mun oma aikatauluni ei vain ollut antanut myöden, tai Ciarallakaan ei ollut mahdollisuutta liikuttaa ruunikkoa, oli Kata käynyt tekemässä edistyneimpien tunteja. Pääasiassa Kata teki vain koulu- tai puomitunteja, mutta erään Annikan kanssa tamma oli päässyt myös estetunneille. Nainen oli ratsastanut Kataa sen verran kauan ja parivaljakolla tuntui olevan yhteistä säveltä sen verran hyvin hallussa, että Alexin vakuuttelujen jälkeen – ja seurattuani muutaman tunnin livenä – olin uskaltanut luvata Katan käyttöön. Todennäköisesti jos mulla ei olisi tällaista mahdollisuutta, että Kataa voisi käyttää tunneilla, mun olisi pakko löytää tammalle uusi vuokraaja. Miskan jälkeen se ei tulisi olemaan millään tasolla helppo tehtävä ja todennäköisesti jos mä ajautuisin siihen tilanteeseen, Annika olisi ensi...

Viimeiset pari viikkoa olivat olleet omalla tavallaan ihanan seesteisiä. Tammi-helmikuun vaihteessa Kultasaari oli täyttynyt vieraista ratsukoista, kun Donna Tannfield oli saapunut valmentamaan kouluratsukoita. Harriin vieraat ratsukot olivat saaneet pientä lisäeloa, kimon orin luullessa, jotta se olisi pääsemässä taas kilpailemaan. Hopeanhohtoinen Hannover oli omassa elementissään kisapaikoilla, mutta sen jälkeen, kun olimme käyneet Harrin kanssa Yleislaatuarvostelussa sekä kenttähevosten laatuarvostelussa en ollut enää katsellut kisakalenteria niin tarkalla silmällä sen suhteen, jotta olisimme kiertäneet enää mitenkään aktiivisesti kilpailuissa. Tosin talvi oli muutenkin sellaista aikaa, jolloin kenttäpuolella oli hyvin paljon hiljaisempaa kisojen suhteen ainakin suomessa ja jos haluaisi jatkaa kilpailemista talviksi täytyisi aina lähteä sitten johonkin keski-Eurooppaan, mutta mulla ei todellakaan ollut mitään mielenkiintoa siihen. Tokihan jokainen kisakausi oli aina omalla tavallaa...

Kata oli saanut pitää loppuvuoden ja oikeastaan vielä vuodenvaihteenkin yli vapaata. Tosin tamman vapaat pääsivät vähän venähtämään koska jouduin olemaan töissä kiinni suunniteltua enemmän ja muutenkin arki tuntui vain imevän jonkin mustan aukon lailla jokaisen vapaan sekuntin joka päivässäni oli. Oman elämäni ollessa vain hektistä menoa, kaipasin todellakin sitä, että Miska olisi ollut vielä mun apunani. Nuoresta miehestä oli ollut Suuri Apu Katan kanssa ja vaikka ruunikko ei ollutkaan aina se helpoin persoona – pirun punainen sielu ruunikossa ruumiissa – oli Miska pärjännyt tamman kanssa hyvin. Oikeastaan paremminkin kuin hyvin, sillä nuori mies oli jaksanut opetella tamman kaikki temput eikä oikeastaan mikään tuntunut hätkäyttävän toista. Tiesin että olin venyttänyt päätöstä siitä, että alkaisin etsimään Katalle uutta vuokraajaa ihan liian pitkään. Totta puhuen Miska oli ehkä opettanut mut hieman liian hyvälle, joten mä en oikein edelleenkään tiennyt millaiseen tasoon mä olisin valm...