Kata oli saanut pitää loppuvuoden ja oikeastaan vielä vuodenvaihteenkin yli vapaata. Tosin tamman vapaat pääsivät vähän venähtämään koska jouduin olemaan töissä kiinni suunniteltua enemmän ja muutenkin arki tuntui vain imevän jonkin mustan aukon lailla jokaisen vapaan sekuntin joka päivässäni oli.
Oman elämäni ollessa vain hektistä menoa, kaipasin todellakin sitä, että Miska olisi ollut vielä mun apunani. Nuoresta miehestä oli ollut Suuri Apu Katan kanssa ja vaikka ruunikko ei ollutkaan aina se helpoin persoona – pirun punainen sielu ruunikossa ruumiissa – oli Miska pärjännyt tamman kanssa hyvin. Oikeastaan paremminkin kuin hyvin, sillä nuori mies oli jaksanut opetella tamman kaikki temput eikä oikeastaan mikään tuntunut hätkäyttävän toista.
Tiesin että olin venyttänyt päätöstä siitä, että alkaisin etsimään Katalle uutta vuokraajaa ihan liian pitkään. Totta puhuen Miska oli ehkä opettanut mut hieman liian hyvälle, joten mä en oikein edelleenkään tiennyt millaiseen tasoon mä olisin valmis tyytymään. Jos mä ottaisin Katalle uuden vuokraajan, tuon tulisi olla sellainen, joka selviäisi tamman kanssa riippumatta siitä, millaisella tuulella ruunikko tamma olisi. Mitä pidemmälle kevät etenisi, sitä suuremmalla varmuudella mun täytyisi oikeasti alkaa heittämään verkkoa vesille.
Kuitenkin sitä ennen meidän – tai no oikeastaan mun – fokus oli kuun lopussa ja Stal Groendaalilla hypättävässä Power Jump cupin toisessa osakilpailussa. Totta puhuen se, että ensimmäinen osakilpailu ei ollut mennyt meidän osaltamme ihan täysin vituilleen, oli ollut suuri plussa. Mä toivoin, että toinen osakilpailu voisi jatkaa tätä samaa kulkua ja totta puhuen eipä mua haittaisi, vaikka me onnistuttaisiin nostamaan Katan kanssa meidän loppusijoitustamme muutamalla sijalla siitä, mitä se oli ollut Rihtniemessä.
Kuitenkin kisapäivänä kaikki olisi kiinni ihan vain siitä, että missä helvetin asennossa kaikki tähdet ja kuut ja muut olivat tamman mielestä ja kuinka hyvin mä tulisin ruunikkoni ratsastamaan. Tosin aikaa me emme kyllä vieläkään lähtisi ratsastamaan, vaan sen sijaan mun puhtaana tarkoituksena olisi ratsastaa nolla. Oli se sitten hidas tai nopea sellainen, ajalla ei tässä kohtaa olisi mitään merkitystä. Meillä olisi kuitenkin vielä ainakin kaksi osakilpailua sekä kvaalikilpailut aikaa napata sekuntin sadasosia pois suoritusajastamme ja tähän väliin mahtuisi varmasti myös paljon muita sellaisia kisoja, jossa me voisimme lähteä ratsastamaan aikaa tuloksen sijaan.
Toisaalta mä olin kyllä oppinut enemmän kuin tehokkaasti sen, että mitään täysin kiveen hakattua suunnitelmaa oli ihan turha tehdä, se kun muuttui joka ikinen kerta…
Oman elämäni ollessa vain hektistä menoa, kaipasin todellakin sitä, että Miska olisi ollut vielä mun apunani. Nuoresta miehestä oli ollut Suuri Apu Katan kanssa ja vaikka ruunikko ei ollutkaan aina se helpoin persoona – pirun punainen sielu ruunikossa ruumiissa – oli Miska pärjännyt tamman kanssa hyvin. Oikeastaan paremminkin kuin hyvin, sillä nuori mies oli jaksanut opetella tamman kaikki temput eikä oikeastaan mikään tuntunut hätkäyttävän toista.
Tiesin että olin venyttänyt päätöstä siitä, että alkaisin etsimään Katalle uutta vuokraajaa ihan liian pitkään. Totta puhuen Miska oli ehkä opettanut mut hieman liian hyvälle, joten mä en oikein edelleenkään tiennyt millaiseen tasoon mä olisin valmis tyytymään. Jos mä ottaisin Katalle uuden vuokraajan, tuon tulisi olla sellainen, joka selviäisi tamman kanssa riippumatta siitä, millaisella tuulella ruunikko tamma olisi. Mitä pidemmälle kevät etenisi, sitä suuremmalla varmuudella mun täytyisi oikeasti alkaa heittämään verkkoa vesille.
Kuitenkin sitä ennen meidän – tai no oikeastaan mun – fokus oli kuun lopussa ja Stal Groendaalilla hypättävässä Power Jump cupin toisessa osakilpailussa. Totta puhuen se, että ensimmäinen osakilpailu ei ollut mennyt meidän osaltamme ihan täysin vituilleen, oli ollut suuri plussa. Mä toivoin, että toinen osakilpailu voisi jatkaa tätä samaa kulkua ja totta puhuen eipä mua haittaisi, vaikka me onnistuttaisiin nostamaan Katan kanssa meidän loppusijoitustamme muutamalla sijalla siitä, mitä se oli ollut Rihtniemessä.
Kuitenkin kisapäivänä kaikki olisi kiinni ihan vain siitä, että missä helvetin asennossa kaikki tähdet ja kuut ja muut olivat tamman mielestä ja kuinka hyvin mä tulisin ruunikkoni ratsastamaan. Tosin aikaa me emme kyllä vieläkään lähtisi ratsastamaan, vaan sen sijaan mun puhtaana tarkoituksena olisi ratsastaa nolla. Oli se sitten hidas tai nopea sellainen, ajalla ei tässä kohtaa olisi mitään merkitystä. Meillä olisi kuitenkin vielä ainakin kaksi osakilpailua sekä kvaalikilpailut aikaa napata sekuntin sadasosia pois suoritusajastamme ja tähän väliin mahtuisi varmasti myös paljon muita sellaisia kisoja, jossa me voisimme lähteä ratsastamaan aikaa tuloksen sijaan.
Toisaalta mä olin kyllä oppinut enemmän kuin tehokkaasti sen, että mitään täysin kiveen hakattua suunnitelmaa oli ihan turha tehdä, se kun muuttui joka ikinen kerta…
Kommentit
Lähetä kommentti