Olin kuullut Rasmuksen ja Josefinan puhuvan valmennusten järjestämisestä. Omalla tallilla valmentautuminen kuulosti omalla tavallaan houkuttelevalta idealta, mutta mä en uskaltanut ilmoittaa mua ja Vlinderiä valmennukseen ennen kuin tiesin, olisiko Salma itse osallistumassa. Saati olisiko mulla mahdollisuutta ilmoittaa meitä koko valmennukseen. Tokihan valmennus tutun ratsun kanssa olisi varmasti antanut mulle - ja oikeastaan meille molemmille - paljon, mutta yritin pitää mielessäni sen faktan, jotta ruunikko tamma ei ollut minun omani. Ehkä joskus mullakin olisi oma hevonen tai sitten pidemmässä ylläpidossa oleva ratsu, jonka kanssa voisin kehittyä eteenpäin, vaikka tiesinkin että äiti ei todennäköisesti tulisi pitämään mun valinnoistani. Olihan äiti jo nyt kertonut selkeästi mielipiteensä mun harrastus valintaani, mutta ehkä tässä kohtaa mun oli jo aika tehdä valintani itse. Huolimatta siitäkin, miksi äidillä oli omat soraäänensä valitsemaani lajia kohtaan.
Me oltiin työskennelty ruunikon tamman kanssa puomeilla ja pari kertaa ihan pienillä ristikoilla, mutta mitään kunnon hyppy hommia mä en ollut uskaltanut yksin tehdä. Vaikka mulla olikin jonkinlainen käsitys siitä, miten nuorten kanssa olisi paras toimia, mä en kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, jotta mä rikkoisin jotain. Varsinkaan kun kyseessä ei ollut mun oma hevoseni.
Olinhan mä käynyt Seppeleessä muutamalla irtotunnilla, jotta tuntuma hyppäämiseen pysyi yllä. Samalla mä olin päässyt myös tutustumaan erilaisiin ratsuihin ja kartuttamaan kokemusta monipuolisemmin. Eipä nekään tunnit olleet aina menneet putkeen, mutta mitä mä olin oppinut viimeisten vuosien aikana niin helpolla ei onnistumiset todellakaan tulleet ja jokaisen onnistumisen eteen sai todellakin tehdä töitä. Tokihan mä välillä mietin, että olinko mä ihan liian myöhässä, jos halusin seurata edes jollain tasolla isäni jalanjälkiä.
--
Keskiviikkona Rasmuksen kantaessa puomeja kentälle, jotta saattoi alkaa rakentamaan tehtäviä valmennukselleen, mä tarjouduin auttamaan. Olin valinnut itselleni kentän laidalta hyvän paikan, josta mun olisi hyvä seurata loppuviikon aikana tapahtuvia valmennuksia. Kuitenkaan mä en halunnut antaa itsestäni huonoa kuvaa ja toisaalta se, että pääsisi rakentamaan erilaisia ratoja ja kävelemään erilaisia linjoja tarjoaisi ehkä mahdollisuuden ymmärtää paremmin tulevan valmennuksen ratoja ja tehtäviä paremmin. Toisaalta samalla mä pääsisin myös itse miettimään miten ratsastaisin tietyt lähestymiset, montako laukka-askelta niihin mahtuisi maksimissaan ja minimissään.
Tasapainotellessani puomeja käsivarsillani yritin mitata mahdollisimman huolellisesti jokaisen välin. Puomi puomilta ja tolppa tolpalta tehtävät alkoivat rakentumaan, vaikka mä en välttämättä nähnytkään täysin visiota siitä, että millaisilla tehtävillä Rasmus oli ajatellut valmennettavaansa tänään hyppyyttää. Tai ehkä se tuntui vain siltä, sillä saatuani viimeisenkin tolpan paikalleen ja katsellessani ympäri Ruskamäen kenttää linjat ja tehtävät alkoivatkin paljastamaan itseään minulle. Ennen kuin ensimmäinen ratsukko oli kuitenkaan aloittamassa, onnistuin napata itselleni pienen tauon ja kerkesin takaisin kentän laidalle juuri sopivasti.
Rautias hevonen ei näyttänyt kovinkaan vanhalta, vaikka mä saatoin myös hyvin olla väärässä arvioni kanssa. Oli mielenkiintoista seurata miten ratsukon meno muuttui tehtävien edetessä, vaikka estekorkeus ei noussutkaan kovinkaan paljoa. Tarkalleen en nähnyt paljonko esteet nousivat, mutta korkeimmillaankin ne näyttivät yllättävän maltillisen kokoisilta.
Rasmuksen päivän ensimmäisen - ja samalla viimeisen - valmennuksen seuraaminen oli ollut mielenkiintoista ja ehkä omalla tavallaan yllättävääkin, sillä kai mä olin odottanut vähän jotain erilaista. Ehkä tulevien valmennusten seuraaminen avaisi silmiäni vielä muunkinlaisella tavalla kuin mitä ne tuntuivat olevan vain ensimmäisen ratsukon jälkeen auenneet, ja sitäkin varmemmin mä saisin paljon kaikkea uutta pohdittavaa. Kuitenkaan mä en kerennyt antaa ajatuksilleni sen suuremmin tilaa, sillä Josefinan päivän ensimmäinen valmennus oli alkamassa ja nainen avasikin omat valmennuksensa tuplalla.
Tässäkään valmennuksessa estekorkeus ei noussut kovinkaan hurjaksi, mutta sen sijaan keskittyminen taisi olla vähän enemmän teknisessä puolessa. Vaikka valmennuksia olikin ollut mielenkiintoinen seurata, kolmen tunnin istuskelu kentän laidalla oli saanut kroppani jäätymään ja liikkeelle lähteminen meinasi olla pienoinen ongelma. Tosin kunhan vain liikkeelle päästiin, alkoi myös vatsani muistuttamaan siitä, että jotain olisi myös ihan järkevää syödäkin.
Torstaina Ruskamäellä olikin erilaista menoa, sillä iltapäivällä kenttä oli vuokrattuna omatoimitreeniin. Mä en ollut varma siitä, mitä he olisivat tykänneet yleisöstä ja toisaalta pari deadlinea työsaralla tarkoitti sitä, että mä en kerennyt seuraamaan torstain ainutta valmennusta ollenkaan. Oikeastaan jonkin hetken mä mietin jopa sitäkin, että menisinkö mä perjantainakaan katsomaan yhtään valmennusta. Ensimmäinen valmennus alkoi jo neljältä, joka tarkoittaisi sitä, että työpäivä tulisi aloittaa todella aikaisin, jotta kerkeäisin tekemään kaiken tarvittavan sekä syömään ennen kuin istuisin taas muutaman tunnin Ruskamäen kentän laidalla seuraamassa ratsukoiden menoa.
Eipäs-Juupas pohdinnastani huolimatta löysin itseni aloittamassa perjantaina työpäivääni huomattavasti aikaisemmin kuin mihin olin tottunut, vain varmistaakseni, jotta saisin kaiken tehtyä. Tosin tehokkuudesta voitiinkin olla montaa mieltä, mutta kaikesta huolimatta mä sain työni tehtyä sen verta ajoissa, että kerkesin suhteellisen hyvin Ruskamäkeen ja kentänlaidalle ennen kuin päivän ensimmäinen valmennus alkoi.
Toiseksi viimeinen valmennuspäivä alkoi myös Rasmuksen pitämällä valmennuksella ja kimo ratsu näytti vähän siltä, jotta mä jo mietin, tuleeko se pääsemään yhdestäkään esteestä ylitse. Kuitenkin kun puomit alkoivat kohoamaan koko ajan korkeammalle kentän pinnasta, kimo ratsu tuntui heräävän vain paremmin tekemiseen. Välttämättä mikään hurja WOW fiiliksiä nostattava ratsu ei kimo ollut, mutta se näytti siltä kuin sen kanssa olisi helppoa ja tasaista tehdä töitä.
Tummasävyinen ratsu, joka oli tänään Josefinan ensimmäinen valmennettava oli omalla tavallaan eri kaliiberia kuin muut tähän mennessä näkemäni ratsut. Tamma oli ilmeisesti vasta palaamassa takaisin treeniin, mutta täysin varma en ollut siitä, jotta kuulinko oikein kentällä käytyä keskustelua. Kuitenkin jos sattui käymään niin, että mä kuulin oikein, niin tämän ratsukon tekemisen seuraaminen voisi olla mielenkiintoista. Tokihan se oli sitä jokaisen muunkin ratsukon kanssa, mutta Hunajaksi kutsutun tamman kanssa keskittyminen oli ihan vain perusasioissa.
Perusasiat olivat kuitenkin aina sellaisia, joiden tekeminen ei ainakaan haittaisi vaativampiin tehtäviin siirtyessä. Enemmänkin perusasioista olisi vain koko ajan hyötyä kuin haittaa. Varsinkin lopputunnista Hunajan kanssa teetetyt puomitehtävät yritin painaa mieleeni, sillä niitä samoja voisin mahdollisesti hyödyntää myös Butterflyn kanssa.
Päivän viimeisenä olleen ponin kanssa mä en ollut varma pystyisinkö seuraamaan koko valmennuksen, vai joutuisinko lähtemään pois paikalta kesken kaiken. Tummanrautiaan ponin motivaatiossa ei oikeastaan ollut mitään ongelmia, ehkä eniten turhaa sydämentykytystä aiheutti vain se, että jotkin ponin ratkaisuista olivat… mielenkiintoisia. Kaikesta huolimatta mä kuitenkin päädyin seuraamaan koko valmennuksen, vaikka se ei välttämättä ollutkaan kaikista helpointa.
Lauantaiaamuun herätessäni mun oloni ei ollut kovinkaan mairitteleva ja mä olin vain entistä varmempi siitä, että olin kylmettänyt itseni istuessani kentän laidalla seuraamassa valmennuksia. Ehkä järkevä ihminen olisi jäänyt kotiin ja ottanut rennosti, jotta sairastuminen ei olisi saanut kunnollista otetta. Kuitenkaan mä en ollut niin järkevä, vaan ensimmäisen valmennuksen alkaessa kymmeneltä mä olin samalla paikalla, jossa mä olin viettänyt jo pari aiempaakin päivää.
Päivän ensimmäisissä valmennusryhmissä riittikin vauhtia koko loppuviikon osalta, vaikka eipä missään ryhmässä vauhdista ollut puutetta. Nämä ratsukot pääsivät tekemään töitä ihan erilaisella tavalla kuin mitä muut olivat tehneet. Eihän sellaiset tehtävät todellakaan olleet meille millään tavalla mahdollisia vielä pitkään aikaan, mutta toisaalta onneksi kukaan ei kieltänyt mielikuvituksessa treenaamista.
Lauantaisen alkuiltapäivän viimeisen valmennusryhmän ratsukko oli mulle tutuin, sillä ratsukko tuli Seppeleestä. Noa ei ollut mulle vielä kovinkaan tuttu, vaikka me oltiinkin törmätty jokusen kerran ratsastuskoulun käytävällä. Liinaharjainen poni oli tähän mennessä valmennuksissa näkyneistä ratsuista pienin, mutta vaikka poni olikin pienikokoinen ei siitä vauhtia puuttunut.
Seuratessani ponin menoa ja huomatessani miten poni oli selkeästi iskemässä jarruja pohjaan, en voinut kuin pidättää hengitystäni ja toivoa parasta. Kuitenkaan mä en kuullut puomien ja tolppien lentelystä aiheutuvia ääniä, joten oletettavasti Fredi oli osannut ajoittaa jarrutuksensa juuri oikein.
Loppua kohden ratsukko löysi paremmin yhteistä säveltään ja oikeastaan Fredi alkoi hyppäämään jo ihan kivastikin.
Tämän valmennuksen jälkeen Josefina ja Rasmus pitivät muutaman tunnin tauon ja vaikka tiesinkin jotta iltapäivällä edessä oli vielä yksi valmennus, mä kuitenkin suuntasin takaisin kotiin ja peiton alle.
Me oltiin työskennelty ruunikon tamman kanssa puomeilla ja pari kertaa ihan pienillä ristikoilla, mutta mitään kunnon hyppy hommia mä en ollut uskaltanut yksin tehdä. Vaikka mulla olikin jonkinlainen käsitys siitä, miten nuorten kanssa olisi paras toimia, mä en kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, jotta mä rikkoisin jotain. Varsinkaan kun kyseessä ei ollut mun oma hevoseni.
Olinhan mä käynyt Seppeleessä muutamalla irtotunnilla, jotta tuntuma hyppäämiseen pysyi yllä. Samalla mä olin päässyt myös tutustumaan erilaisiin ratsuihin ja kartuttamaan kokemusta monipuolisemmin. Eipä nekään tunnit olleet aina menneet putkeen, mutta mitä mä olin oppinut viimeisten vuosien aikana niin helpolla ei onnistumiset todellakaan tulleet ja jokaisen onnistumisen eteen sai todellakin tehdä töitä. Tokihan mä välillä mietin, että olinko mä ihan liian myöhässä, jos halusin seurata edes jollain tasolla isäni jalanjälkiä.
--
Keskiviikkona Rasmuksen kantaessa puomeja kentälle, jotta saattoi alkaa rakentamaan tehtäviä valmennukselleen, mä tarjouduin auttamaan. Olin valinnut itselleni kentän laidalta hyvän paikan, josta mun olisi hyvä seurata loppuviikon aikana tapahtuvia valmennuksia. Kuitenkaan mä en halunnut antaa itsestäni huonoa kuvaa ja toisaalta se, että pääsisi rakentamaan erilaisia ratoja ja kävelemään erilaisia linjoja tarjoaisi ehkä mahdollisuuden ymmärtää paremmin tulevan valmennuksen ratoja ja tehtäviä paremmin. Toisaalta samalla mä pääsisin myös itse miettimään miten ratsastaisin tietyt lähestymiset, montako laukka-askelta niihin mahtuisi maksimissaan ja minimissään.
Tasapainotellessani puomeja käsivarsillani yritin mitata mahdollisimman huolellisesti jokaisen välin. Puomi puomilta ja tolppa tolpalta tehtävät alkoivat rakentumaan, vaikka mä en välttämättä nähnytkään täysin visiota siitä, että millaisilla tehtävillä Rasmus oli ajatellut valmennettavaansa tänään hyppyyttää. Tai ehkä se tuntui vain siltä, sillä saatuani viimeisenkin tolpan paikalleen ja katsellessani ympäri Ruskamäen kenttää linjat ja tehtävät alkoivatkin paljastamaan itseään minulle. Ennen kuin ensimmäinen ratsukko oli kuitenkaan aloittamassa, onnistuin napata itselleni pienen tauon ja kerkesin takaisin kentän laidalle juuri sopivasti.
Rautias hevonen ei näyttänyt kovinkaan vanhalta, vaikka mä saatoin myös hyvin olla väärässä arvioni kanssa. Oli mielenkiintoista seurata miten ratsukon meno muuttui tehtävien edetessä, vaikka estekorkeus ei noussutkaan kovinkaan paljoa. Tarkalleen en nähnyt paljonko esteet nousivat, mutta korkeimmillaankin ne näyttivät yllättävän maltillisen kokoisilta.
Rasmuksen päivän ensimmäisen - ja samalla viimeisen - valmennuksen seuraaminen oli ollut mielenkiintoista ja ehkä omalla tavallaan yllättävääkin, sillä kai mä olin odottanut vähän jotain erilaista. Ehkä tulevien valmennusten seuraaminen avaisi silmiäni vielä muunkinlaisella tavalla kuin mitä ne tuntuivat olevan vain ensimmäisen ratsukon jälkeen auenneet, ja sitäkin varmemmin mä saisin paljon kaikkea uutta pohdittavaa. Kuitenkaan mä en kerennyt antaa ajatuksilleni sen suuremmin tilaa, sillä Josefinan päivän ensimmäinen valmennus oli alkamassa ja nainen avasikin omat valmennuksensa tuplalla.
Tässäkään valmennuksessa estekorkeus ei noussut kovinkaan hurjaksi, mutta sen sijaan keskittyminen taisi olla vähän enemmän teknisessä puolessa. Vaikka valmennuksia olikin ollut mielenkiintoinen seurata, kolmen tunnin istuskelu kentän laidalla oli saanut kroppani jäätymään ja liikkeelle lähteminen meinasi olla pienoinen ongelma. Tosin kunhan vain liikkeelle päästiin, alkoi myös vatsani muistuttamaan siitä, että jotain olisi myös ihan järkevää syödäkin.
Torstaina Ruskamäellä olikin erilaista menoa, sillä iltapäivällä kenttä oli vuokrattuna omatoimitreeniin. Mä en ollut varma siitä, mitä he olisivat tykänneet yleisöstä ja toisaalta pari deadlinea työsaralla tarkoitti sitä, että mä en kerennyt seuraamaan torstain ainutta valmennusta ollenkaan. Oikeastaan jonkin hetken mä mietin jopa sitäkin, että menisinkö mä perjantainakaan katsomaan yhtään valmennusta. Ensimmäinen valmennus alkoi jo neljältä, joka tarkoittaisi sitä, että työpäivä tulisi aloittaa todella aikaisin, jotta kerkeäisin tekemään kaiken tarvittavan sekä syömään ennen kuin istuisin taas muutaman tunnin Ruskamäen kentän laidalla seuraamassa ratsukoiden menoa.
Eipäs-Juupas pohdinnastani huolimatta löysin itseni aloittamassa perjantaina työpäivääni huomattavasti aikaisemmin kuin mihin olin tottunut, vain varmistaakseni, jotta saisin kaiken tehtyä. Tosin tehokkuudesta voitiinkin olla montaa mieltä, mutta kaikesta huolimatta mä sain työni tehtyä sen verta ajoissa, että kerkesin suhteellisen hyvin Ruskamäkeen ja kentänlaidalle ennen kuin päivän ensimmäinen valmennus alkoi.
Toiseksi viimeinen valmennuspäivä alkoi myös Rasmuksen pitämällä valmennuksella ja kimo ratsu näytti vähän siltä, jotta mä jo mietin, tuleeko se pääsemään yhdestäkään esteestä ylitse. Kuitenkin kun puomit alkoivat kohoamaan koko ajan korkeammalle kentän pinnasta, kimo ratsu tuntui heräävän vain paremmin tekemiseen. Välttämättä mikään hurja WOW fiiliksiä nostattava ratsu ei kimo ollut, mutta se näytti siltä kuin sen kanssa olisi helppoa ja tasaista tehdä töitä.
Tummasävyinen ratsu, joka oli tänään Josefinan ensimmäinen valmennettava oli omalla tavallaan eri kaliiberia kuin muut tähän mennessä näkemäni ratsut. Tamma oli ilmeisesti vasta palaamassa takaisin treeniin, mutta täysin varma en ollut siitä, jotta kuulinko oikein kentällä käytyä keskustelua. Kuitenkin jos sattui käymään niin, että mä kuulin oikein, niin tämän ratsukon tekemisen seuraaminen voisi olla mielenkiintoista. Tokihan se oli sitä jokaisen muunkin ratsukon kanssa, mutta Hunajaksi kutsutun tamman kanssa keskittyminen oli ihan vain perusasioissa.
Perusasiat olivat kuitenkin aina sellaisia, joiden tekeminen ei ainakaan haittaisi vaativampiin tehtäviin siirtyessä. Enemmänkin perusasioista olisi vain koko ajan hyötyä kuin haittaa. Varsinkin lopputunnista Hunajan kanssa teetetyt puomitehtävät yritin painaa mieleeni, sillä niitä samoja voisin mahdollisesti hyödyntää myös Butterflyn kanssa.
Päivän viimeisenä olleen ponin kanssa mä en ollut varma pystyisinkö seuraamaan koko valmennuksen, vai joutuisinko lähtemään pois paikalta kesken kaiken. Tummanrautiaan ponin motivaatiossa ei oikeastaan ollut mitään ongelmia, ehkä eniten turhaa sydämentykytystä aiheutti vain se, että jotkin ponin ratkaisuista olivat… mielenkiintoisia. Kaikesta huolimatta mä kuitenkin päädyin seuraamaan koko valmennuksen, vaikka se ei välttämättä ollutkaan kaikista helpointa.
Lauantaiaamuun herätessäni mun oloni ei ollut kovinkaan mairitteleva ja mä olin vain entistä varmempi siitä, että olin kylmettänyt itseni istuessani kentän laidalla seuraamassa valmennuksia. Ehkä järkevä ihminen olisi jäänyt kotiin ja ottanut rennosti, jotta sairastuminen ei olisi saanut kunnollista otetta. Kuitenkaan mä en ollut niin järkevä, vaan ensimmäisen valmennuksen alkaessa kymmeneltä mä olin samalla paikalla, jossa mä olin viettänyt jo pari aiempaakin päivää.
Päivän ensimmäisissä valmennusryhmissä riittikin vauhtia koko loppuviikon osalta, vaikka eipä missään ryhmässä vauhdista ollut puutetta. Nämä ratsukot pääsivät tekemään töitä ihan erilaisella tavalla kuin mitä muut olivat tehneet. Eihän sellaiset tehtävät todellakaan olleet meille millään tavalla mahdollisia vielä pitkään aikaan, mutta toisaalta onneksi kukaan ei kieltänyt mielikuvituksessa treenaamista.
Lauantaisen alkuiltapäivän viimeisen valmennusryhmän ratsukko oli mulle tutuin, sillä ratsukko tuli Seppeleestä. Noa ei ollut mulle vielä kovinkaan tuttu, vaikka me oltiinkin törmätty jokusen kerran ratsastuskoulun käytävällä. Liinaharjainen poni oli tähän mennessä valmennuksissa näkyneistä ratsuista pienin, mutta vaikka poni olikin pienikokoinen ei siitä vauhtia puuttunut.
Seuratessani ponin menoa ja huomatessani miten poni oli selkeästi iskemässä jarruja pohjaan, en voinut kuin pidättää hengitystäni ja toivoa parasta. Kuitenkaan mä en kuullut puomien ja tolppien lentelystä aiheutuvia ääniä, joten oletettavasti Fredi oli osannut ajoittaa jarrutuksensa juuri oikein.
Loppua kohden ratsukko löysi paremmin yhteistä säveltään ja oikeastaan Fredi alkoi hyppäämään jo ihan kivastikin.
Tämän valmennuksen jälkeen Josefina ja Rasmus pitivät muutaman tunnin tauon ja vaikka tiesinkin jotta iltapäivällä edessä oli vielä yksi valmennus, mä kuitenkin suuntasin takaisin kotiin ja peiton alle.
Kommentit
Lähetä kommentti