Nähdessäni Storywoodsin mainoksen tallin järjestämästä kenttäratsastus cupista, olin ilmoittanut Harrin mukaan ennen kuin olin edes kerennyt kyselemään Feetulta sen suuremmin asiaa. Tokihan mä tiesin, jotta meillä oli ollut puhetta siitä, että aikoisin yrittää kisata mahdollisimman ehjän ja pitkän kenttäkauden jos vain oma sekä tietenkin Harrin kunto sen kestäisi.
Suomi ei ollut kenttäratsastajien unelmamaa, mutta ainakaan vielä en ollut valmis pakkaamaan laukkujani ja muuttamaan ulkomaille vain pystyäkseni ratsastamaan paremmin. Ehkä jos asiat olisivat menneet toisella tavalla reilu vuosikymmen sitten, mä saattaisin kutsua jotain keski-Euroopan maata kodikseni tällä hetkellä. Enkä mä todellakaan halunnut vaatia Feetua pakkaamaan omaa elämäänsä täällä vain sen vuoksi että mä saisin metsästää omaa haavettani.
—-
Suomi ei ollut kenttäratsastajien unelmamaa, mutta ainakaan vielä en ollut valmis pakkaamaan laukkujani ja muuttamaan ulkomaille vain pystyäkseni ratsastamaan paremmin. Ehkä jos asiat olisivat menneet toisella tavalla reilu vuosikymmen sitten, mä saattaisin kutsua jotain keski-Euroopan maata kodikseni tällä hetkellä. Enkä mä todellakaan halunnut vaatia Feetua pakkaamaan omaa elämäänsä täällä vain sen vuoksi että mä saisin metsästää omaa haavettani.
—-
Näitkö jo tän?
Klikkasin Feetun lähettämän linkin auki ja sen takaa löytyi Kuuran Suomenratsujen järjestämän irtohypytyspäivän kutsu. Matkaa Kultasaaresta Kuuran Suomenratsuille olisi useamman tunnin verran ja lähtö olisi jo perjantaina, joten Feetu ei pääsisi meidän kanssamme tälle reissulle. Mä en välttämättä halunnut lähteä ajamaan tuollaista matkaa yksin, varsinkaan nuoren hevosen kanssa.
Olihan Altai matkustanut vuosi sitten briteistä suomeen, joten orivarsa kyllä varmasti ehkä matkustaisi tuollaisenkin matkan. En mä kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, jotta jotain tapahtuisi, varsinkin jos mä olisin yksin orin kanssa matkassa.
Ilmoitettuani Altain mukaan, uppouduin tutkimaan Facebookin ihmeellistä maailmaa erilaisten ryhmien osalta, ennen kuin lopulta päädyin laittamaan ilmoituksen matkaseuran hausta erääseen ryhmään. En mä ollut varma olisiko kukaan valmis jakamaan kyytiä tuntemattoman ihmisen ja varsinkin varsan kanssa, mutta mun yllätyksekseni sainkin viestiä Ilari Vuorijoelta.
Nuoren kuuloisella miehellä oli saman ikäinen varsa kuin mitä Altai oli, joten tällainen parivaljakko voisi olla joko uhka tai mahdollisuus yhteisessä matkustamisessa. Tosin jotenkin mä haluisin uskoa, jotta Altai ei ainakaan olisi se, joka aiheuttaisi mitään ongelmia. Tokihan mä varmasti tekisin kaikkeni, jotta saisin varmistettua, ettei musta orivarsa pääsisi keksimään mitään idioottia matkan aikana. Onnekseni Altai olisi vielä sen verran pieni että - mun suureksi toiveekseni - ori ei vielä ymmärtäisi tammoista mitään, sillä Ilarin varsa olisi taas tamma. Juteltuamme jonkin aikaa sovimme alustavasti yhteisestä matkasta ja lupasin palata vielä viestillä tarkempien suunnitelmien kanssa.
–
“Mä ilmoitin Altain sinne irtohypytykseen. Ja siis mä tiedän, että sä et voi lähteä meidän kaveriksemme sinne mutta…”
“... mä löysin meille matkaseuraa. En mä… En mä tiedä miten se reissu tulee menemään koska mä en oo vuosiin matkannut vieraiden ihmisten kanssa ja sitäkin vähemmän mä oon matkustanut näin nuoren varsan kanssa. Harri… Harri oli paljon nuorempi, kun mä jouduin tehdä päätöksen siitä, että ori lähtisi Hollantiin, joten kaikki tällaiset on mulle ihan uutta. En mä tiedä mitä mä teen jos… jos käykin jotain sellaista, että mä en pystyisi syystä tai toisesta toimimaan orin kanssa… Tai siis eihän mulla pitkään oo ollut huonoja hetkiä, mutta…”
Klikkasin Feetun lähettämän linkin auki ja sen takaa löytyi Kuuran Suomenratsujen järjestämän irtohypytyspäivän kutsu. Matkaa Kultasaaresta Kuuran Suomenratsuille olisi useamman tunnin verran ja lähtö olisi jo perjantaina, joten Feetu ei pääsisi meidän kanssamme tälle reissulle. Mä en välttämättä halunnut lähteä ajamaan tuollaista matkaa yksin, varsinkaan nuoren hevosen kanssa.
Olihan Altai matkustanut vuosi sitten briteistä suomeen, joten orivarsa kyllä varmasti ehkä matkustaisi tuollaisenkin matkan. En mä kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, jotta jotain tapahtuisi, varsinkin jos mä olisin yksin orin kanssa matkassa.
Ilmoitettuani Altain mukaan, uppouduin tutkimaan Facebookin ihmeellistä maailmaa erilaisten ryhmien osalta, ennen kuin lopulta päädyin laittamaan ilmoituksen matkaseuran hausta erääseen ryhmään. En mä ollut varma olisiko kukaan valmis jakamaan kyytiä tuntemattoman ihmisen ja varsinkin varsan kanssa, mutta mun yllätyksekseni sainkin viestiä Ilari Vuorijoelta.
Nuoren kuuloisella miehellä oli saman ikäinen varsa kuin mitä Altai oli, joten tällainen parivaljakko voisi olla joko uhka tai mahdollisuus yhteisessä matkustamisessa. Tosin jotenkin mä haluisin uskoa, jotta Altai ei ainakaan olisi se, joka aiheuttaisi mitään ongelmia. Tokihan mä varmasti tekisin kaikkeni, jotta saisin varmistettua, ettei musta orivarsa pääsisi keksimään mitään idioottia matkan aikana. Onnekseni Altai olisi vielä sen verran pieni että - mun suureksi toiveekseni - ori ei vielä ymmärtäisi tammoista mitään, sillä Ilarin varsa olisi taas tamma. Juteltuamme jonkin aikaa sovimme alustavasti yhteisestä matkasta ja lupasin palata vielä viestillä tarkempien suunnitelmien kanssa.
–
“Mä ilmoitin Altain sinne irtohypytykseen. Ja siis mä tiedän, että sä et voi lähteä meidän kaveriksemme sinne mutta…”
“... mä löysin meille matkaseuraa. En mä… En mä tiedä miten se reissu tulee menemään koska mä en oo vuosiin matkannut vieraiden ihmisten kanssa ja sitäkin vähemmän mä oon matkustanut näin nuoren varsan kanssa. Harri… Harri oli paljon nuorempi, kun mä jouduin tehdä päätöksen siitä, että ori lähtisi Hollantiin, joten kaikki tällaiset on mulle ihan uutta. En mä tiedä mitä mä teen jos… jos käykin jotain sellaista, että mä en pystyisi syystä tai toisesta toimimaan orin kanssa… Tai siis eihän mulla pitkään oo ollut huonoja hetkiä, mutta…”
“Hei hyvin se varmasti menee. Sä oot ylittänyt jo tosi monta estettä Altain kanssa, vaikka se ei välttämättä siltä edes tuntuisi. Kaikista suurin niistä taisi pelkästään olla se, että sä päätit - vaikkakin multa salaa - ostaa koko orivarsan” Feetu puhui samalla kun siirtyi taakseni ja pian tunsinkin miehen käsivarret olillani. Nostin omia käsiäni siten, että saatoin asettaa kämmeneni aviomieheni omille, vaikka asento ei tuntunutkaan mukavalta.
“Mhhmm… Mua vaan mietityttää, että mitä jos mä lopulta pilaankin jotain vain sen vuoksi että mä oon ihan liian epävarma siitä, oonko mä tehnyt virheen, kun mä ostin varsan. Varsinkin kun mulla on taustalla sellainen kokemus kuin mitä mulla on. Ja joo, varmasti hyvä osa näistä tunteista johtuu vaan siitä, että mulla oli kirkas ja selkeä ajatus siitä, miten mä tulisin tekemään asiat Harrin kanssa ennen kuin se vastuuton kusipää päättikin toisin…”
Viimeiset sanani olivat enemmänkin puuskahdus kuin nätisti lausuttu lause, sillä edelleenkään en ollut päässyt täysin ylitse siitä mitä sinä iltana oli tapahtunut. Tai ehkä mä olin päässyt siitä ylitse, mutta kai alitajuntani yritti vain kertoa mulle jotain jostain mitä en vain vielä ymmärtänyt. Omalla tavallaan mä en ollut edes varma siitä, oliko mun tunteeni valideja, vai olinko mä ihan liian epävarma kaikesta, vaikka mä olin kuitenkin jo reilu kolmikymppinen ja Altai ei edes ollut ensimmäinen varsa, joka mulla oli.
“Hei, kyllä se hyvin menee. Altai on kuitenkin tosi järkevän oloinen varsa, vaikka mä en ymmärrä mitään hevosista. Tai siis sen vähän lisäksi mitä mä oon oppinut hevosista sinä aikana mitä me ollaan oltu yhdessä ja oon käyttänyt sun kanssa aikaa tallilla. Teidän reissunne menee varmasti tosi hyvin ja siitä tulee lopulta vaan teille molemmille hyvä kokemus, mitä te tarvitsette. Jo pelkästään se, että sä oot ottanut askeleita siihen suuntaan, jotta koko reissu olisi mahdollista on suuri voitto.”
”Mhmm… en mä tiedä, kai mun pitää vaan lähteä tuolle reissulle ja toivoa että se menee parhaalla mahdollisella tavalla ja ehkä se luo omalla tavallaan sitten uskoa siihen, jotta mä tuun pärjäämään myös Altain kanssa, vaikka se onkin vielä niin pieni.”
Feetu ei kuitenkaan vastannut mitään näihin pohdintoihini, vaan sen sijaan mies kurottautui painamaan suudelman huulilleni.
--
Vedettyäni pari päivää henkeä, olin lopulta saanut rakennettua jonkinlaisen ajatuksen siitä, miten reissu Kuuran Suomenratsuihin voisi onnistua parhaalla mahdollisella tavalla. Reissusta tulisi lopulta noin parin päivän mittainen, sillä Altain irtohypytysaika oli jo aamupäivästä, hieman kymmenen jälkeen, kun taas Ilarin ja Geran irtohypytys aika oli vasta iltapäivällä.
Lähetettyäni ehdotuksen Ilarille, jäin odottamaan toisen vastausta samalla kun jatkoin omalta osaltamme reissun valmisteluja. Eihän niissä toisaalta ollut kovinkaan paljoa tehtävänä, sillä Altai ei tarvitsisi reissulle paljoakaan mukaan ja toisaalta paljoakaan ei voinut pakata ennen reissuun lähtöä, sillä tarvitsisimme kuitenkin tavaroita kotona.
Ilarin vastattua ehdotukseeni ja hiottuamme suunnitelmamme loppuun, oli enää edessä vain reissupäivän odottaminen. Siihenhän ei sitten kauaa mennytkään ja lopulta olikin jo maaliskuun toinen perjantai sekä se päivä, kun lopultakin sain pakata kopin Altain varusteilla, joita ei ollut montaakaan, sillä ainoat varusteet, joita pieni ori tarvitsi, olivat suitset sekä pari loimea. Kaiken ollessa pakattuna ja saatoimme lähteä ajelemaan kohti sovittua tapaamispaikkaamme, josta ottaisimme Ilarin ja Geran kyytiimme.
Ajaessani yksin ensimmäiset tunnit mietin olinko sittenkin tehnyt virheen, kun olin ilmoittanut Altain hyppyreissulle vai saattaisiko todellakin olla niin, että tämä reissu olisi sellainen, jonka meidän olisi hyvä Altain kanssa tehdä. Omaa oloani helpotti myös tieto siitä, että näin koko ajan mitä kopissa tapahtui, sillä olin päätynyt hankkimaan trailerikameran, jonka kautta näin koko ajan mitä kopissa tapahtuisi. Mitä useampi kilometrin meidän ja Kultasaaren Kartanon väliin jäi ja mitä selkeämmin kävi ilmi se, että Altai olisi todella reipas matkakaveri – ottaen huomioon sen, että varsa oli vasta puolentoista vuoden – mun oloni keveni ja helpottui. Oikeastaan siinä kohtaa, kun käänsin yhdistelmän paikalle, jossa olin sopinut tapaavamme matkaseuramme, mun oloni oli jopa hieman odottavainen.
Ennen kuin nousin autosta, tarkistin trailerikameran vielä miljoonannen kerran vain varmistuakseni siitä, että liikkeen pysähtyessä Altai ei päättäisi lopulta hypätä puomille tai keksiä jotain muuta tyhmää. Nuori ori näytti kuitenkin olevan rauhallisena kopissa, joten uskalsin nousta kuskin paikalta ja lähteä tervehtimään tummapiirteistä nuorta miestä.
”Sä taidat olla Ilari?” varmistin vielä, ennen kuin ojensin käteni kättelyyn ja tervehdin toista virallisemmin.
”Jep” sai toimia lyhyenä, mutta sitäkin ytimekkäämpänä vastauksena. Vaihdettuamme vielä pari sanaa, lähdin availemaan koppia samalla kun Ilari suuntasi omalle autolleen ja purkamaan Geraa, jotta sen saattoi lastata uuteen kuljetukseen.
Valon tulvahtaessa koppiin nuori orini hirnahti pienesti ja en voinut mitään hymylle, joka nosti suupieliäni ylöspäin.
”Sori poika, ihan vielä ei olla perillä. Mutta saat kaverin loppumatkaksi” kerroin samalla kun availin takapuomia vapaalta puolelta ja lopulta kävelin kopissa eteenpäin, jotta pääsin rapsuttamaan mustaa varsaa lavalta. Kuullessaan äänet takaansa Altai yritti selkeästi katsella mitä ihmettä takanaan oli tapahtumassa, mutta suureksi onnekseni liike ei aiheuttanut orissa mitään tyhmempiä ideoita. Lopulta myös Gera oli lastattuna koppiin kuin myös tamman varusteet ja varmistuttuamme siitä, että varsat eivät voineet tehdä mitään toisilleen, oli aika nousta autoon ja lähteä ajelemaan kohti majapaikkaamme.
--
Lauantaina meillä oli vielä samanlainen ajorupeama edessämme kuin mitä meillä oli eilen ollut. Herääminen kolmen aikaan aamulla ei ollut millään tavalla herkkua, saati helppoa, mutta niin vain sitä oltiin tähän aikaan hereillä. Oma onnensa oli 24/7 auki olevat ABC:t joilta oli helppoa saada kahvia jotta herääminen tapahtuisi loppuun. Ajosää oli onneksemme puolellamme, joten matka kohteeseemme onnistui todella hyvin.
Lopulta olimme perillä hieman ennen suunniteltua, joka tarkoitti sitä, että minulla olikin suunniteltua paremmin aikaa talutella Altaita ja verrytellä sitä ennen kuin meidän oma vuoromme olisi edessä.
Meitä ennen maneesiin asteli ruunikko puoliverinen, jonka muistelin olleen kolmivuotias. Oikeastaan aika monikin osallistujista oli nuoria, vaikka listalla näytti olleen vanhempiakin osallistujia. Nuori ori käveli vierelläni suhteellisen rauhallisella, mutta ehkä hieman jännittyneelläkin askeleella eteenpäin. Vaikka musta ori olikin hieman jännittynyt, olin silti ylpeä siitä, miten Altai käyttäytyi kaikesta huolimatta. Nuori ori ei ollut kuitenkaan käynyt oman pihan puolella oikeastaan vielä kertaakaan sen jälkeen, kun musta varsa oli purettu briteistä saapuneesta kuljetuksesta.
Kävellessämme pihamaalla annoin katseeni etsiä jossain päin pihaa kulkevia Ilaria ja Geraa. Toinen kimoutumassa oleva varsa näytti kävelevän nätisti omistajansa kanssa. Lopulta kuulin, jotta nimeämme huudettiin maneesin ovelta ja lähdin taluttamaan Altaita kohti maneesin ovea. Musta orivarsa käveli maneesiin korvat höröllä. Kerroin tallin puolesta paikalla olleelle Katrille Altaista samalla kun kävelytin orivarsaa maneesissa, jotta se sai katsella uusia paikkoja.
Ensimmäisellä kerralla Altai kuitenkin näytti siltä, että orilla ei oikein meinannut olla ymmärrystä siitä mitä siltä haluttiin. Ja noh, enpä mä voinut syyttää siitä oikeastaan ketään muuta kuin itseäni, sillä mä en ollut irtohypyttänyt Altaita oikeastaan ollenkaan. Olihan musta orivarsa päässyt kävelemään puomien ylitse niin talutettuna kuin takaa-ajettunakin, mutta mitään hyppyhommia me ei vielä ollut harrastettu. Tämä reissu olisikin oikeastaan Altain ensimmäinen oikea kerta esteillä ja katsoessani orin menoa mä mietin, miksi ihmeessä me lähdettiin nolaamaan itsemme tänne.
Parin kerran jälkeen Altai alkoi kuitenkin ymmärtämään paremmin sitä mitä siltä haettiin ja lopulta esteitä päästiin nostamaankin jo pieniksi pystyiksi. Mä en ollut halunnut ajaa nuorta ihan liian vaikeaan paikkaan, joten olin toivonut, jotta esteet pysyisivät maltillisen kokoisena.
Katri tarjosikin hyviä neuvoja siitä, että miten Altain kanssa olisi paras edetä ja näin loppua kohden jokainen suoritus oli edeltävää parempi. Ottaessani mustan orin kiinni viimeisen suorituksen jälkeen se tuntui näyttävän innostuneelta ja vaikka olinkin käynyt kaikki mahdolliset kaaostunteet lävitse parinkymmenen minuutin aikana, mä olin lopulta oikeastaan tyytyväinen siihen, että me oli lähdetty tälle reissulle.
Taluttaessani Altain ulos maneesista ja meidän jälkeemme olevan ruunikon kävellessä sisään, vedin keuhkoni hitaasti täyteen ilmaa, ennen kuin puhalsin ne vieläkin hitaammin tyhjäksi. Vasta silloin tajusin, jotta olin unohtanut orin loimet autolle, joten kentän sijaan suuntasimme yhdistelmällemme, jossa Ilari ja Gera odottivat.
”Kaikki okei?” kysyin tummapiirteiseltä, joka istuskeli trailerin lokasuojalla.
”Joo. Kivan näköinen paikka” Ilari tarjosi lyhyen vastauksen. Nuori mies ei ollut paljastunut kovinkaan puheliaaksi tyypiksi ja alkuun se oli ollut ehkä hieman stressaavaakin, mutta kilometrien karttuessa siihenkin oli oikeastaan tottunut.
”Mä laitan Altaille vaan loimen ja käyn vähän kävelyttämässä sitä, niin me tullaan sitten takaisin. Vajaan tunnin päästä tais olla jotain lounastakin tarjolla” puhelin enemmänkin trailerin varustehuoneelle kuin sen lokasuojalla istuskelevalle miehelle. Lopulta löysin etsimäni Back on Trackin loimen ja nostin sen Altain selkään ennen kuin kiinnittelin soljet ja irrotin varsan trailerin kyljessä olevasta renkaasta.
Altai käveli reippaalla mutta elastisella askeleella vierelläni kävelyttäessäni varsaa vielä loppuun. Parin kymmenen minuutin jälkeen palautin varsan takaisin trailerille ja lastasin Altain uudelleen koppiin tarjottuani orille ensin mahdollisuuden juoda. Orin ollessa takaisin kopissa katsoin kelloa ja huomasin sen olevan sen verran että lounas aika oli pian alkamassa.
”Mä ajattelin käydä syömässä, tuutko sä?” kysyin Ilarilta, joka myös palasi trailerille oman tammansa kanssa. Saatuani jonkinlaisen vastauksen jätimme varsat koppiin ennen kuin suuntasimme syömään. Maksettuani molempien lounaat viitoin Ilarin aloittamaan edelläni, ennen kuin keräsin oman annokseni ja suuntasimme istumaan.
Lounaaseen oli varattuna neljäkymmentä minuuttia, joten meillä ei ollut mitään kiirettä senkään puolesta. Ilarin ja Geran irtohyppyslotti oli vasta vähän ennen neljää, joten meillä oli senkin puolesta muutama tunti aikaa käydä seuraamassa muiden suorituksia sekä kävelyttää varsoja.
Ilarin ja Geran suorituksen tullessa eteen, kävin seuraamassa heidän suorituksensa ja tummapiirteisen loppu verrytellessä omaa varsaansa varmistin, jotta molemmilla olisi trailerissa heinää sekä tarjosin Altaille vielä vettä. Geran ollessa valmis matkustamaan oli aika pakata tammavarsa myös koppiin ja aloittaa kotimatkamme. Onneksemme kotimatka sujui ilman mitään ongelmia ja palatessamme takaisin siihen pisteeseen, josta olimme matkaseuramme poimineet kyytiimme, kiitin Ilaria seurasta autettuani häntä lastaamaan Geran omaan koppiinsa.
Altain jäätyä yksin koppiin mietin, että kuinkahan orivarsa tulisi pärjäämään, kun sen kaveri oli lähtenyt. Onnekseni Altai kuitenkin matkusti hyvin kotiin asti ja kääntäessäni yhdistelmän tutulle tallipihalle olin enemmän kuin tyytyväinen siitä, että olimme selvinneet reissusta yksin.
Reilun viikon jälkeen me oltaisiin taas lähdössä Altain kanssa reissuun, tällä kertaa onneksi tutumman kaverin kanssa, sillä trailerin toisen paikan täyttäisi Harri. Kimo ori starttaisi Storywoodsin kenttäcupissa CIC** tasolla ja Altai pääsisi sitten maanantaina järjestettävään avoimeen kenttäratsastustreeniin.
--
Palattuamme reissustamme seurasin Altaita kuin haukka, sillä halusin tietää kuinka nuori ori palautuisi reissusta. Meidän ensimmäinen reissumme oli kuitenkin ollut heti toiselle puolelle suomea, joten mistään helposta pikkureissusta emme olleet Altain kanssa aloittaneet.
Maanantaina Altai oli ehkä hieman rauhallisempi kuin yleensä, mutta yritin pitää itseni mahdollisimman rauhallisena ja vakuuttaa itseni siitä, että tämä oli normaalia ja että ori olisi vain väsynyt pitkästä matkaamisesta. Viikon edetessä musta orivarsa onneksi piristyi ja palasi omaksi normaaliksi itsekseen. Päivä päivältä ja orin palatessa takaisin omaksi normaaliksi itsekseen mä totesin, että kyseessä oli vain matkaväsymystä ja että nuori ori ei olisi mistään kipeä.
--
Viikko oli myös sellainen aika, joka vain lensi ohitse ja kohta oli taas aika pakata – huomattavasti enemmän – tavaraa ja suunnata hieman vajaan viiden ja puolen tunnin ajomatkan päähän pitkäksi viikonlopuksi.
Harri ja Altai olivat onneksi saaneet myös kisapaikalta vierekkäiset karsinat, mikä helpotti suuresti viikonlopun kulumista. Tosin minun täytyi onnekseni myös pärjätä vain tämä päivä – sekä tietenkin maanantai – yksin, sillä Feetu oli töissä eikä mies ollut saanut vapaata lähteäkseen mukaamme. Tokihan mies liittyisi seuraamme myöhemmin tänään, kunhan vain kerkeäisi ajamaan Hangosta tänne.
Kauden ensimmäiset kisat ja vielä niin että olin yksin molempien orien kanssa matkassa ei todellakaan alkanut hyvin. Totta puhuen mä olin yllättynyt siitä, että me edes päästiin perjantain koulukokeesta lävitse koska prosenteilla me ei todellakaan juhlittu. Ratsastaessani pois kouluradalta mä en todellakaan tiennyt, että olinko mä tehnyt maailman isoimman virheen lähtiessäni molempien orien kanssa reissuun niin että kaksi päivää mun täytyisi selvitä yksin. Tosin tämä olisi vasta ensimmäinen kerta, kun olin yhtä aikaa reissussa molempien orieni kanssa, joten ehkä mä olisin tekemässä virheen ajatellessani jo nyt, että mä en pärjäisi molempien orien kanssa reissussa yhtä aikaa. Toisaalta vaikka mä huomaisinkin pärjääväni orien kanssa, ehkä silti jatkoa ajatellen mä voisin silti miettiä, josko mä hakisin oreille joko yhteistä tai erillisiä hoitajia.
Mä olin juuri saanut Harrin hoidettua pois, kun kuulin tutun äänen takaani. Kääntyessäni ympäri olin kerennyt kiertämään käteni aviomieheni niskan taakse ennen kuin olin edes täysin varma, jotta kyseessä oli Feetu.
”Hei vain sullekkin” Feetu hymyili ennen kuin painoi huulensa omilleni. ”Miten teillä meni?”
”Paskasti” huokaisin, sillä se oli totuus enkä mä halunnut yrittää väittää muuta.
”No mutta toisaalta te selvisitte koulukokeesta hengissä, joten ehkä se on jo jotain. Ja toisaalta teillä on Harrin kanssa kauden ensimmäiset kisat alla, joten ehkä se olikin vähän odotettavissa, että startti ei välttämättä olisi mitään timanttista.”
”Mhmm… ja toisaalta tää on ensimmäinen kerta, kun mulla on molemmat orit mukana. ONNEKSI molemmat ovat käyttäytyneet, joten sen puolesta mulla ei oo mitään epäilyttävää. Tokihan tässä on vielä kolme päivää edessä, joten en mä tiedä, että mitä mä uskallan toivoa tältä reissulta. Tai siis tokihan mä toivon, että tää reissu menis hyvin, mutta kuitenkaan mikään ei voi olla varmaa ennen kuin kaikki on tapahtunut.”
Juttelimme Feetun kanssa päivistämme samalla kun hoidin orejani ennen kuin suuntasimme majapaikallemme, jotta myös aviomieheni pääsisi majoittumaan. Loppu päivä menikin rennoissa merkeissä ja oikeastaan vain seuraavaan päivään ja rataestekokeeseen valmistautuessa.
Lauantaina me ei pidetty Feetun kanssa aamusta mitään kiirettä ja mun yllätyksekseni armas aviomieheni lupasi käydä hoitamassa orien aamuruokinnat. Se tarkoitti sitä, jotta saatoin itse rentoutua hieman pidempään, ennen kuin minun oli aika alkaa valmistautumaan starttiimme.
Verrytellessäni Harria rataestekokeeseen ori tuntui onneksi hieman vetreämmältä kuin edellisenä päivänä ja ottaessani muutaman verryttelyhypyn sen kanssa kimo tuntui imevän esteille todella hyvin ja sen hypyt tuntuivat hyviltä. En todellakaan halunnut pilata tätä tunnetta, joten en ottanut kovinkaan montaa hyppyä verryttelyesteille ennen kuin jäin odottamaan omaa vuoroamme.
Radalle päästessämme Harri tuntui pitkästä aikaa siltä, että en ollut täysin varma, jotta pysyisikö ori käsissäni. Kuitenkin antaessani orille laukkaluvan sen ensimmäiset laukka-askeleet olivat todella räjähtävät, mutta orin ponnistaessa ensimmäisen esteen ylitse musta tuntui, jotta Harri suuntasi energiansa toisella tavalla. Koko rataestekokeen mulla oli todella hyvä fiilis meidän tekemisestämme ja kuullessani jotta olimme selvinneet maaliin nollalla, en voinut kuin hymyillä leveästi.
Onnistuminen rataesteillä nosti omanlaisen kivensä pois sunnuntain maastoestekokeen osalta ja vaikka me ei tehtykään puhdasta maastoa – ei edes lähellekään – niin mulla oli silti ihan hyvä fiilis meidän ensimmäisistä kenttäkisoistamme tälle kaudelle. Tokihan meillä olisi vielä parannettavaa, niin koulu- kuin maastoestekokeessakin, niin sentään nyt meillä olisi jotain ajatusta siitä, että mistä meidän kannattaisi aloittaa.
Ja totta puhuen myös se, että meidän nimemme löytyi tuloslistan puolivälin paremmalta puolelta, nosti mun toiveitani siitä, että me saataisiin onnistunut kausi. Eikä toisaalta neljä ensimmäistä pistettä meidän tilillemme kuulostanut huonolta palkinnolta.
Hyvästellessäni Feetun sunnuntaina mietin jo hetken jättäisinkö sittenkin maanantain maastoestetreenit väliin ja vain suuntaisimme kotiin molempien orien kanssa jo tänään. Olin kuitenkin jo maksanut nuo treenit ja toisaalta hyvin harvassa olivat ne mahdollisuudet, joissa pääsi näin nuoren hevosen kanssa tutustumaan maastoesteisiin. Toki olimme myös, jos ajaneet tänne asti, joten senkin puolesta olisi järkevää, jotta me ottaisimme osaa noihin treeneihin.
Maanantain tullessa eteen mä olin onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että mä olin tehnyt oikean päätöksen jäädessäni paikalle. Treeneihin ei ollut ilmoittautunut kovinkaan montaa osallistujaa, joten en kerennyt seuraamaan kuin pari ensimmäistä osallistujaa ennen kuin minun täytyi lähteä laittamaan Altaita valmiiksi. Verrytellessäni nuorta oria mä toivoin, jotta se osaisi käyttäytyä edes jotenkin sivistyneesti kiinteiden esteiden parissa. Tokikaan monikaan esteistä ei ollut sellaisia, joita me voitaisiin tämän ikäisen orin kanssa kokeilla, mutta ainakin musta ori pääsisi sentään näkemään ja kokeilemaan joitain esteitä.
Olihan maneesiin tuotu myös pari sellaista estettä, josta saatiin tarpeeksi matalia, jotta ne sopivat myös ihan pikkuhevosille. En kuitenkaan aikonut pakottaa oria mihinkään sellaiseen, johon se ei tuntunut olevan valmis, sillä tarkoituksenani ei ollut tappaa nuoren orin mahdollista intoa maastoesteille jo paljon ennen kuin me edes kerkeäisimme aloittamaan niiden treenaamisen ihan kunnolla.
Talutellessani Altaita maastoesteiden seassa nuori ori katseli niitä pienet korvansa höröllä ja vain yhtä hulluimman näköistä estettä ori katsoi sen verran että sille piti jopa hieman puhista. Onnekseni ori ei kuitenkaan näyttänyt siltä, jotta se katoaisi paikalta ja kierreltyämme esteitä jonkin hetken, siirryin paikalle, jossa kaikista pienimmät esteet olivat.
Esittelin Altaille toisen pienemmistä esteistä ennen kuin aloin pyytämään sitä liinassa ympyrälle ja haettuani orin nätille ympyrälle aloin siirtämään sen linjaa siten, että lopulta ori joutui ”hyppäämään” tuon esteen ylitse. Musta ori harrasti pientä ylihyppäämistä, mutta niin kauan kuin ori ei ylihyppäisi ihan tuhottomasti ylihyppäys olisi ihan okei. Ylihyppääminen kuitenkin tarkoittaisi vain sitä, jotta ori ei toivottavasti ottaisi estevirheitä tulevaisuuden urallaan.
Altain vuoron ollessa ohitse ja nuoren orin lastauduttua koppiin, oli vihdoin ja viimein aika lähteä suuntaamaan kohti kotia ja pidempää hengähdystaukoa ennen seuraavia kisoja.
“Mhhmm… Mua vaan mietityttää, että mitä jos mä lopulta pilaankin jotain vain sen vuoksi että mä oon ihan liian epävarma siitä, oonko mä tehnyt virheen, kun mä ostin varsan. Varsinkin kun mulla on taustalla sellainen kokemus kuin mitä mulla on. Ja joo, varmasti hyvä osa näistä tunteista johtuu vaan siitä, että mulla oli kirkas ja selkeä ajatus siitä, miten mä tulisin tekemään asiat Harrin kanssa ennen kuin se vastuuton kusipää päättikin toisin…”
Viimeiset sanani olivat enemmänkin puuskahdus kuin nätisti lausuttu lause, sillä edelleenkään en ollut päässyt täysin ylitse siitä mitä sinä iltana oli tapahtunut. Tai ehkä mä olin päässyt siitä ylitse, mutta kai alitajuntani yritti vain kertoa mulle jotain jostain mitä en vain vielä ymmärtänyt. Omalla tavallaan mä en ollut edes varma siitä, oliko mun tunteeni valideja, vai olinko mä ihan liian epävarma kaikesta, vaikka mä olin kuitenkin jo reilu kolmikymppinen ja Altai ei edes ollut ensimmäinen varsa, joka mulla oli.
“Hei, kyllä se hyvin menee. Altai on kuitenkin tosi järkevän oloinen varsa, vaikka mä en ymmärrä mitään hevosista. Tai siis sen vähän lisäksi mitä mä oon oppinut hevosista sinä aikana mitä me ollaan oltu yhdessä ja oon käyttänyt sun kanssa aikaa tallilla. Teidän reissunne menee varmasti tosi hyvin ja siitä tulee lopulta vaan teille molemmille hyvä kokemus, mitä te tarvitsette. Jo pelkästään se, että sä oot ottanut askeleita siihen suuntaan, jotta koko reissu olisi mahdollista on suuri voitto.”
”Mhmm… en mä tiedä, kai mun pitää vaan lähteä tuolle reissulle ja toivoa että se menee parhaalla mahdollisella tavalla ja ehkä se luo omalla tavallaan sitten uskoa siihen, jotta mä tuun pärjäämään myös Altain kanssa, vaikka se onkin vielä niin pieni.”
Feetu ei kuitenkaan vastannut mitään näihin pohdintoihini, vaan sen sijaan mies kurottautui painamaan suudelman huulilleni.
--
Vedettyäni pari päivää henkeä, olin lopulta saanut rakennettua jonkinlaisen ajatuksen siitä, miten reissu Kuuran Suomenratsuihin voisi onnistua parhaalla mahdollisella tavalla. Reissusta tulisi lopulta noin parin päivän mittainen, sillä Altain irtohypytysaika oli jo aamupäivästä, hieman kymmenen jälkeen, kun taas Ilarin ja Geran irtohypytys aika oli vasta iltapäivällä.
Lähetettyäni ehdotuksen Ilarille, jäin odottamaan toisen vastausta samalla kun jatkoin omalta osaltamme reissun valmisteluja. Eihän niissä toisaalta ollut kovinkaan paljoa tehtävänä, sillä Altai ei tarvitsisi reissulle paljoakaan mukaan ja toisaalta paljoakaan ei voinut pakata ennen reissuun lähtöä, sillä tarvitsisimme kuitenkin tavaroita kotona.
Ilarin vastattua ehdotukseeni ja hiottuamme suunnitelmamme loppuun, oli enää edessä vain reissupäivän odottaminen. Siihenhän ei sitten kauaa mennytkään ja lopulta olikin jo maaliskuun toinen perjantai sekä se päivä, kun lopultakin sain pakata kopin Altain varusteilla, joita ei ollut montaakaan, sillä ainoat varusteet, joita pieni ori tarvitsi, olivat suitset sekä pari loimea. Kaiken ollessa pakattuna ja saatoimme lähteä ajelemaan kohti sovittua tapaamispaikkaamme, josta ottaisimme Ilarin ja Geran kyytiimme.
Ajaessani yksin ensimmäiset tunnit mietin olinko sittenkin tehnyt virheen, kun olin ilmoittanut Altain hyppyreissulle vai saattaisiko todellakin olla niin, että tämä reissu olisi sellainen, jonka meidän olisi hyvä Altain kanssa tehdä. Omaa oloani helpotti myös tieto siitä, että näin koko ajan mitä kopissa tapahtui, sillä olin päätynyt hankkimaan trailerikameran, jonka kautta näin koko ajan mitä kopissa tapahtuisi. Mitä useampi kilometrin meidän ja Kultasaaren Kartanon väliin jäi ja mitä selkeämmin kävi ilmi se, että Altai olisi todella reipas matkakaveri – ottaen huomioon sen, että varsa oli vasta puolentoista vuoden – mun oloni keveni ja helpottui. Oikeastaan siinä kohtaa, kun käänsin yhdistelmän paikalle, jossa olin sopinut tapaavamme matkaseuramme, mun oloni oli jopa hieman odottavainen.
Ennen kuin nousin autosta, tarkistin trailerikameran vielä miljoonannen kerran vain varmistuakseni siitä, että liikkeen pysähtyessä Altai ei päättäisi lopulta hypätä puomille tai keksiä jotain muuta tyhmää. Nuori ori näytti kuitenkin olevan rauhallisena kopissa, joten uskalsin nousta kuskin paikalta ja lähteä tervehtimään tummapiirteistä nuorta miestä.
”Sä taidat olla Ilari?” varmistin vielä, ennen kuin ojensin käteni kättelyyn ja tervehdin toista virallisemmin.
”Jep” sai toimia lyhyenä, mutta sitäkin ytimekkäämpänä vastauksena. Vaihdettuamme vielä pari sanaa, lähdin availemaan koppia samalla kun Ilari suuntasi omalle autolleen ja purkamaan Geraa, jotta sen saattoi lastata uuteen kuljetukseen.
Valon tulvahtaessa koppiin nuori orini hirnahti pienesti ja en voinut mitään hymylle, joka nosti suupieliäni ylöspäin.
”Sori poika, ihan vielä ei olla perillä. Mutta saat kaverin loppumatkaksi” kerroin samalla kun availin takapuomia vapaalta puolelta ja lopulta kävelin kopissa eteenpäin, jotta pääsin rapsuttamaan mustaa varsaa lavalta. Kuullessaan äänet takaansa Altai yritti selkeästi katsella mitä ihmettä takanaan oli tapahtumassa, mutta suureksi onnekseni liike ei aiheuttanut orissa mitään tyhmempiä ideoita. Lopulta myös Gera oli lastattuna koppiin kuin myös tamman varusteet ja varmistuttuamme siitä, että varsat eivät voineet tehdä mitään toisilleen, oli aika nousta autoon ja lähteä ajelemaan kohti majapaikkaamme.
--
Lauantaina meillä oli vielä samanlainen ajorupeama edessämme kuin mitä meillä oli eilen ollut. Herääminen kolmen aikaan aamulla ei ollut millään tavalla herkkua, saati helppoa, mutta niin vain sitä oltiin tähän aikaan hereillä. Oma onnensa oli 24/7 auki olevat ABC:t joilta oli helppoa saada kahvia jotta herääminen tapahtuisi loppuun. Ajosää oli onneksemme puolellamme, joten matka kohteeseemme onnistui todella hyvin.
Lopulta olimme perillä hieman ennen suunniteltua, joka tarkoitti sitä, että minulla olikin suunniteltua paremmin aikaa talutella Altaita ja verrytellä sitä ennen kuin meidän oma vuoromme olisi edessä.
Meitä ennen maneesiin asteli ruunikko puoliverinen, jonka muistelin olleen kolmivuotias. Oikeastaan aika monikin osallistujista oli nuoria, vaikka listalla näytti olleen vanhempiakin osallistujia. Nuori ori käveli vierelläni suhteellisen rauhallisella, mutta ehkä hieman jännittyneelläkin askeleella eteenpäin. Vaikka musta ori olikin hieman jännittynyt, olin silti ylpeä siitä, miten Altai käyttäytyi kaikesta huolimatta. Nuori ori ei ollut kuitenkaan käynyt oman pihan puolella oikeastaan vielä kertaakaan sen jälkeen, kun musta varsa oli purettu briteistä saapuneesta kuljetuksesta.
Kävellessämme pihamaalla annoin katseeni etsiä jossain päin pihaa kulkevia Ilaria ja Geraa. Toinen kimoutumassa oleva varsa näytti kävelevän nätisti omistajansa kanssa. Lopulta kuulin, jotta nimeämme huudettiin maneesin ovelta ja lähdin taluttamaan Altaita kohti maneesin ovea. Musta orivarsa käveli maneesiin korvat höröllä. Kerroin tallin puolesta paikalla olleelle Katrille Altaista samalla kun kävelytin orivarsaa maneesissa, jotta se sai katsella uusia paikkoja.
Ensimmäisellä kerralla Altai kuitenkin näytti siltä, että orilla ei oikein meinannut olla ymmärrystä siitä mitä siltä haluttiin. Ja noh, enpä mä voinut syyttää siitä oikeastaan ketään muuta kuin itseäni, sillä mä en ollut irtohypyttänyt Altaita oikeastaan ollenkaan. Olihan musta orivarsa päässyt kävelemään puomien ylitse niin talutettuna kuin takaa-ajettunakin, mutta mitään hyppyhommia me ei vielä ollut harrastettu. Tämä reissu olisikin oikeastaan Altain ensimmäinen oikea kerta esteillä ja katsoessani orin menoa mä mietin, miksi ihmeessä me lähdettiin nolaamaan itsemme tänne.
Parin kerran jälkeen Altai alkoi kuitenkin ymmärtämään paremmin sitä mitä siltä haettiin ja lopulta esteitä päästiin nostamaankin jo pieniksi pystyiksi. Mä en ollut halunnut ajaa nuorta ihan liian vaikeaan paikkaan, joten olin toivonut, jotta esteet pysyisivät maltillisen kokoisena.
Katri tarjosikin hyviä neuvoja siitä, että miten Altain kanssa olisi paras edetä ja näin loppua kohden jokainen suoritus oli edeltävää parempi. Ottaessani mustan orin kiinni viimeisen suorituksen jälkeen se tuntui näyttävän innostuneelta ja vaikka olinkin käynyt kaikki mahdolliset kaaostunteet lävitse parinkymmenen minuutin aikana, mä olin lopulta oikeastaan tyytyväinen siihen, että me oli lähdetty tälle reissulle.
Taluttaessani Altain ulos maneesista ja meidän jälkeemme olevan ruunikon kävellessä sisään, vedin keuhkoni hitaasti täyteen ilmaa, ennen kuin puhalsin ne vieläkin hitaammin tyhjäksi. Vasta silloin tajusin, jotta olin unohtanut orin loimet autolle, joten kentän sijaan suuntasimme yhdistelmällemme, jossa Ilari ja Gera odottivat.
”Kaikki okei?” kysyin tummapiirteiseltä, joka istuskeli trailerin lokasuojalla.
”Joo. Kivan näköinen paikka” Ilari tarjosi lyhyen vastauksen. Nuori mies ei ollut paljastunut kovinkaan puheliaaksi tyypiksi ja alkuun se oli ollut ehkä hieman stressaavaakin, mutta kilometrien karttuessa siihenkin oli oikeastaan tottunut.
”Mä laitan Altaille vaan loimen ja käyn vähän kävelyttämässä sitä, niin me tullaan sitten takaisin. Vajaan tunnin päästä tais olla jotain lounastakin tarjolla” puhelin enemmänkin trailerin varustehuoneelle kuin sen lokasuojalla istuskelevalle miehelle. Lopulta löysin etsimäni Back on Trackin loimen ja nostin sen Altain selkään ennen kuin kiinnittelin soljet ja irrotin varsan trailerin kyljessä olevasta renkaasta.
Altai käveli reippaalla mutta elastisella askeleella vierelläni kävelyttäessäni varsaa vielä loppuun. Parin kymmenen minuutin jälkeen palautin varsan takaisin trailerille ja lastasin Altain uudelleen koppiin tarjottuani orille ensin mahdollisuuden juoda. Orin ollessa takaisin kopissa katsoin kelloa ja huomasin sen olevan sen verran että lounas aika oli pian alkamassa.
”Mä ajattelin käydä syömässä, tuutko sä?” kysyin Ilarilta, joka myös palasi trailerille oman tammansa kanssa. Saatuani jonkinlaisen vastauksen jätimme varsat koppiin ennen kuin suuntasimme syömään. Maksettuani molempien lounaat viitoin Ilarin aloittamaan edelläni, ennen kuin keräsin oman annokseni ja suuntasimme istumaan.
Lounaaseen oli varattuna neljäkymmentä minuuttia, joten meillä ei ollut mitään kiirettä senkään puolesta. Ilarin ja Geran irtohyppyslotti oli vasta vähän ennen neljää, joten meillä oli senkin puolesta muutama tunti aikaa käydä seuraamassa muiden suorituksia sekä kävelyttää varsoja.
Ilarin ja Geran suorituksen tullessa eteen, kävin seuraamassa heidän suorituksensa ja tummapiirteisen loppu verrytellessä omaa varsaansa varmistin, jotta molemmilla olisi trailerissa heinää sekä tarjosin Altaille vielä vettä. Geran ollessa valmis matkustamaan oli aika pakata tammavarsa myös koppiin ja aloittaa kotimatkamme. Onneksemme kotimatka sujui ilman mitään ongelmia ja palatessamme takaisin siihen pisteeseen, josta olimme matkaseuramme poimineet kyytiimme, kiitin Ilaria seurasta autettuani häntä lastaamaan Geran omaan koppiinsa.
Altain jäätyä yksin koppiin mietin, että kuinkahan orivarsa tulisi pärjäämään, kun sen kaveri oli lähtenyt. Onnekseni Altai kuitenkin matkusti hyvin kotiin asti ja kääntäessäni yhdistelmän tutulle tallipihalle olin enemmän kuin tyytyväinen siitä, että olimme selvinneet reissusta yksin.
Reilun viikon jälkeen me oltaisiin taas lähdössä Altain kanssa reissuun, tällä kertaa onneksi tutumman kaverin kanssa, sillä trailerin toisen paikan täyttäisi Harri. Kimo ori starttaisi Storywoodsin kenttäcupissa CIC** tasolla ja Altai pääsisi sitten maanantaina järjestettävään avoimeen kenttäratsastustreeniin.
--
Palattuamme reissustamme seurasin Altaita kuin haukka, sillä halusin tietää kuinka nuori ori palautuisi reissusta. Meidän ensimmäinen reissumme oli kuitenkin ollut heti toiselle puolelle suomea, joten mistään helposta pikkureissusta emme olleet Altain kanssa aloittaneet.
Maanantaina Altai oli ehkä hieman rauhallisempi kuin yleensä, mutta yritin pitää itseni mahdollisimman rauhallisena ja vakuuttaa itseni siitä, että tämä oli normaalia ja että ori olisi vain väsynyt pitkästä matkaamisesta. Viikon edetessä musta orivarsa onneksi piristyi ja palasi omaksi normaaliksi itsekseen. Päivä päivältä ja orin palatessa takaisin omaksi normaaliksi itsekseen mä totesin, että kyseessä oli vain matkaväsymystä ja että nuori ori ei olisi mistään kipeä.
--
Viikko oli myös sellainen aika, joka vain lensi ohitse ja kohta oli taas aika pakata – huomattavasti enemmän – tavaraa ja suunnata hieman vajaan viiden ja puolen tunnin ajomatkan päähän pitkäksi viikonlopuksi.
Harri ja Altai olivat onneksi saaneet myös kisapaikalta vierekkäiset karsinat, mikä helpotti suuresti viikonlopun kulumista. Tosin minun täytyi onnekseni myös pärjätä vain tämä päivä – sekä tietenkin maanantai – yksin, sillä Feetu oli töissä eikä mies ollut saanut vapaata lähteäkseen mukaamme. Tokihan mies liittyisi seuraamme myöhemmin tänään, kunhan vain kerkeäisi ajamaan Hangosta tänne.
Kauden ensimmäiset kisat ja vielä niin että olin yksin molempien orien kanssa matkassa ei todellakaan alkanut hyvin. Totta puhuen mä olin yllättynyt siitä, että me edes päästiin perjantain koulukokeesta lävitse koska prosenteilla me ei todellakaan juhlittu. Ratsastaessani pois kouluradalta mä en todellakaan tiennyt, että olinko mä tehnyt maailman isoimman virheen lähtiessäni molempien orien kanssa reissuun niin että kaksi päivää mun täytyisi selvitä yksin. Tosin tämä olisi vasta ensimmäinen kerta, kun olin yhtä aikaa reissussa molempien orieni kanssa, joten ehkä mä olisin tekemässä virheen ajatellessani jo nyt, että mä en pärjäisi molempien orien kanssa reissussa yhtä aikaa. Toisaalta vaikka mä huomaisinkin pärjääväni orien kanssa, ehkä silti jatkoa ajatellen mä voisin silti miettiä, josko mä hakisin oreille joko yhteistä tai erillisiä hoitajia.
Mä olin juuri saanut Harrin hoidettua pois, kun kuulin tutun äänen takaani. Kääntyessäni ympäri olin kerennyt kiertämään käteni aviomieheni niskan taakse ennen kuin olin edes täysin varma, jotta kyseessä oli Feetu.
”Hei vain sullekkin” Feetu hymyili ennen kuin painoi huulensa omilleni. ”Miten teillä meni?”
”Paskasti” huokaisin, sillä se oli totuus enkä mä halunnut yrittää väittää muuta.
”No mutta toisaalta te selvisitte koulukokeesta hengissä, joten ehkä se on jo jotain. Ja toisaalta teillä on Harrin kanssa kauden ensimmäiset kisat alla, joten ehkä se olikin vähän odotettavissa, että startti ei välttämättä olisi mitään timanttista.”
”Mhmm… ja toisaalta tää on ensimmäinen kerta, kun mulla on molemmat orit mukana. ONNEKSI molemmat ovat käyttäytyneet, joten sen puolesta mulla ei oo mitään epäilyttävää. Tokihan tässä on vielä kolme päivää edessä, joten en mä tiedä, että mitä mä uskallan toivoa tältä reissulta. Tai siis tokihan mä toivon, että tää reissu menis hyvin, mutta kuitenkaan mikään ei voi olla varmaa ennen kuin kaikki on tapahtunut.”
Juttelimme Feetun kanssa päivistämme samalla kun hoidin orejani ennen kuin suuntasimme majapaikallemme, jotta myös aviomieheni pääsisi majoittumaan. Loppu päivä menikin rennoissa merkeissä ja oikeastaan vain seuraavaan päivään ja rataestekokeeseen valmistautuessa.
Lauantaina me ei pidetty Feetun kanssa aamusta mitään kiirettä ja mun yllätyksekseni armas aviomieheni lupasi käydä hoitamassa orien aamuruokinnat. Se tarkoitti sitä, jotta saatoin itse rentoutua hieman pidempään, ennen kuin minun oli aika alkaa valmistautumaan starttiimme.
Verrytellessäni Harria rataestekokeeseen ori tuntui onneksi hieman vetreämmältä kuin edellisenä päivänä ja ottaessani muutaman verryttelyhypyn sen kanssa kimo tuntui imevän esteille todella hyvin ja sen hypyt tuntuivat hyviltä. En todellakaan halunnut pilata tätä tunnetta, joten en ottanut kovinkaan montaa hyppyä verryttelyesteille ennen kuin jäin odottamaan omaa vuoroamme.
Radalle päästessämme Harri tuntui pitkästä aikaa siltä, että en ollut täysin varma, jotta pysyisikö ori käsissäni. Kuitenkin antaessani orille laukkaluvan sen ensimmäiset laukka-askeleet olivat todella räjähtävät, mutta orin ponnistaessa ensimmäisen esteen ylitse musta tuntui, jotta Harri suuntasi energiansa toisella tavalla. Koko rataestekokeen mulla oli todella hyvä fiilis meidän tekemisestämme ja kuullessani jotta olimme selvinneet maaliin nollalla, en voinut kuin hymyillä leveästi.
Onnistuminen rataesteillä nosti omanlaisen kivensä pois sunnuntain maastoestekokeen osalta ja vaikka me ei tehtykään puhdasta maastoa – ei edes lähellekään – niin mulla oli silti ihan hyvä fiilis meidän ensimmäisistä kenttäkisoistamme tälle kaudelle. Tokihan meillä olisi vielä parannettavaa, niin koulu- kuin maastoestekokeessakin, niin sentään nyt meillä olisi jotain ajatusta siitä, että mistä meidän kannattaisi aloittaa.
Ja totta puhuen myös se, että meidän nimemme löytyi tuloslistan puolivälin paremmalta puolelta, nosti mun toiveitani siitä, että me saataisiin onnistunut kausi. Eikä toisaalta neljä ensimmäistä pistettä meidän tilillemme kuulostanut huonolta palkinnolta.
Hyvästellessäni Feetun sunnuntaina mietin jo hetken jättäisinkö sittenkin maanantain maastoestetreenit väliin ja vain suuntaisimme kotiin molempien orien kanssa jo tänään. Olin kuitenkin jo maksanut nuo treenit ja toisaalta hyvin harvassa olivat ne mahdollisuudet, joissa pääsi näin nuoren hevosen kanssa tutustumaan maastoesteisiin. Toki olimme myös, jos ajaneet tänne asti, joten senkin puolesta olisi järkevää, jotta me ottaisimme osaa noihin treeneihin.
Maanantain tullessa eteen mä olin onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että mä olin tehnyt oikean päätöksen jäädessäni paikalle. Treeneihin ei ollut ilmoittautunut kovinkaan montaa osallistujaa, joten en kerennyt seuraamaan kuin pari ensimmäistä osallistujaa ennen kuin minun täytyi lähteä laittamaan Altaita valmiiksi. Verrytellessäni nuorta oria mä toivoin, jotta se osaisi käyttäytyä edes jotenkin sivistyneesti kiinteiden esteiden parissa. Tokikaan monikaan esteistä ei ollut sellaisia, joita me voitaisiin tämän ikäisen orin kanssa kokeilla, mutta ainakin musta ori pääsisi sentään näkemään ja kokeilemaan joitain esteitä.
Olihan maneesiin tuotu myös pari sellaista estettä, josta saatiin tarpeeksi matalia, jotta ne sopivat myös ihan pikkuhevosille. En kuitenkaan aikonut pakottaa oria mihinkään sellaiseen, johon se ei tuntunut olevan valmis, sillä tarkoituksenani ei ollut tappaa nuoren orin mahdollista intoa maastoesteille jo paljon ennen kuin me edes kerkeäisimme aloittamaan niiden treenaamisen ihan kunnolla.
Talutellessani Altaita maastoesteiden seassa nuori ori katseli niitä pienet korvansa höröllä ja vain yhtä hulluimman näköistä estettä ori katsoi sen verran että sille piti jopa hieman puhista. Onnekseni ori ei kuitenkaan näyttänyt siltä, jotta se katoaisi paikalta ja kierreltyämme esteitä jonkin hetken, siirryin paikalle, jossa kaikista pienimmät esteet olivat.
Esittelin Altaille toisen pienemmistä esteistä ennen kuin aloin pyytämään sitä liinassa ympyrälle ja haettuani orin nätille ympyrälle aloin siirtämään sen linjaa siten, että lopulta ori joutui ”hyppäämään” tuon esteen ylitse. Musta ori harrasti pientä ylihyppäämistä, mutta niin kauan kuin ori ei ylihyppäisi ihan tuhottomasti ylihyppäys olisi ihan okei. Ylihyppääminen kuitenkin tarkoittaisi vain sitä, jotta ori ei toivottavasti ottaisi estevirheitä tulevaisuuden urallaan.
Altain vuoron ollessa ohitse ja nuoren orin lastauduttua koppiin, oli vihdoin ja viimein aika lähteä suuntaamaan kohti kotia ja pidempää hengähdystaukoa ennen seuraavia kisoja.
Kommentit
Lähetä kommentti