Viimeiset pari viikkoa olivat olleet omalla tavallaan ihanan seesteisiä. Tammi-helmikuun vaihteessa Kultasaari oli täyttynyt vieraista ratsukoista, kun Donna Tannfield oli saapunut valmentamaan kouluratsukoita.
Harriin vieraat ratsukot olivat saaneet pientä lisäeloa, kimon orin luullessa, jotta se olisi pääsemässä taas kilpailemaan. Hopeanhohtoinen Hannover oli omassa elementissään kisapaikoilla, mutta sen jälkeen, kun olimme käyneet Harrin kanssa Yleislaatuarvostelussa sekä kenttähevosten laatuarvostelussa en ollut enää katsellut kisakalenteria niin tarkalla silmällä sen suhteen, jotta olisimme kiertäneet enää mitenkään aktiivisesti kilpailuissa. Tosin talvi oli muutenkin sellaista aikaa, jolloin kenttäpuolella oli hyvin paljon hiljaisempaa kisojen suhteen ainakin suomessa ja jos haluaisi jatkaa kilpailemista talviksi täytyisi aina lähteä sitten johonkin keski-Eurooppaan, mutta mulla ei todellakaan ollut mitään mielenkiintoa siihen. Tokihan jokainen kisakausi oli aina omalla tavallaan kuumottavaa aloittaa, mutta mä olin tottunut siihen ajatukseen, että musta ei tulisi ikinä ammattiratsastajaa tai edes sellaista ratsastajaa, jonka mä olin ehkä ajatellut itsestäni tulevan silloin kun olin tehnyt Harrista kaupat.
Onnekseni kimo ori ei kuitenkaan tuntunut siltä, että se olisi räjähtämässä käsiini. Siinä mielessä mua ei haitannut se, että kartanon mailla oli ulkopuolisiakin ratsukoita. Tokihan se oli omalla tavallaan outoakin, sillä mä olin tottunut siihen, että tallin pihamaalla törmäsi vain niihin tuttuihin naamoihin, joiden kanssa tuli nähtyä edes vilaukselta aina kun tallilla kävi. Tokihan itseään sai täysin syyttää siitä, ettei muka tiennyt/muistanut tällaisesta tapahtumasta, vaikka olihan siitä Sofia useampaankin kertaan maininnut.
Vaikka Harrin kanssa viikonloppu menikin alkupöhinöiden jälkeen sulavasti, Altai sitten meinasikin olla hieman oma lukunsa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun nuori ori – mun tietääkseni – näki yhtään kiireisempää menoa. Onnekseni sää ei ollut kovinkaan liukas, sillä mä en tiennyt olisinko mä pysynyt pystyssä nuoren orin tanssiessa ympärilläni. Jostain syystä kuitenkin mulla oli silti ollut omalla tavallaan luottavainen olo Altain kanssa. Meidän yhteistä matkaamme ei ollut kovinkaan paljoa takana, mutta silti mustankimo orivarsa oli luonteellaan tehnyt muhun vaikutuksen.
Kuitenkin mä tiesin, että hevosiin ei voisi siltikään luottaa ihan täysin, koska pakoeläiminä ne voisivat kadota paikalta hyvinkin nopeasti ja yllättäen. Tutustuminen kiireisempään menoon, vaikkakin edelleen suhteellisen rauhallisena, oli ihan positiivista. Totta puhuen mä olin vähän pohtinut sitä, että miten Altai tulisi käyttäytymään sitten kun olisi aika lähteä oman pihan ulkopuolelle, joten se, että omassa pihassa tapahtui jotain, auttoi mua saamaan vastauksia noihin kysymyksiin. Tokihan menisi vielä muutamia kuukausia ennen kuin me oltaisiin Altain kanssa menossa mihinkään, sillä vasta kesän saavuttua orin kanssa voitaisiin käydä pyörähtämässä estevarsojen laatuarvostelussa.
Tokihan olin tuona viikonloppuna käynyt myös seuraamassa kouluvalmennuksia omien orieni hoidolta jääneeltä ajalta. Vaikka en itse ollutkaan kouluratsastaja, oli silti mielenkiintoista päästä seuraamaan, millaista menoa kouluvalmennuksissa oli sellaisilla ratsukoilla, jotka oikeasti olivat kouluratsastukseen painottuneita. Varmasti sekin, jotta ei itse ollut pitkään enää ratsastanut siinä mielessä tavoitteellisesti oli sumentanut omaa ajatusmaailmaansa ja ehkäpä sitten kun olisi taas aika alkaa valmentautumaan Altain ollessa siinä iässä pudotus takaisin todellisuuteen voisi olla kova ja karu.
Harriin vieraat ratsukot olivat saaneet pientä lisäeloa, kimon orin luullessa, jotta se olisi pääsemässä taas kilpailemaan. Hopeanhohtoinen Hannover oli omassa elementissään kisapaikoilla, mutta sen jälkeen, kun olimme käyneet Harrin kanssa Yleislaatuarvostelussa sekä kenttähevosten laatuarvostelussa en ollut enää katsellut kisakalenteria niin tarkalla silmällä sen suhteen, jotta olisimme kiertäneet enää mitenkään aktiivisesti kilpailuissa. Tosin talvi oli muutenkin sellaista aikaa, jolloin kenttäpuolella oli hyvin paljon hiljaisempaa kisojen suhteen ainakin suomessa ja jos haluaisi jatkaa kilpailemista talviksi täytyisi aina lähteä sitten johonkin keski-Eurooppaan, mutta mulla ei todellakaan ollut mitään mielenkiintoa siihen. Tokihan jokainen kisakausi oli aina omalla tavallaan kuumottavaa aloittaa, mutta mä olin tottunut siihen ajatukseen, että musta ei tulisi ikinä ammattiratsastajaa tai edes sellaista ratsastajaa, jonka mä olin ehkä ajatellut itsestäni tulevan silloin kun olin tehnyt Harrista kaupat.
Onnekseni kimo ori ei kuitenkaan tuntunut siltä, että se olisi räjähtämässä käsiini. Siinä mielessä mua ei haitannut se, että kartanon mailla oli ulkopuolisiakin ratsukoita. Tokihan se oli omalla tavallaan outoakin, sillä mä olin tottunut siihen, että tallin pihamaalla törmäsi vain niihin tuttuihin naamoihin, joiden kanssa tuli nähtyä edes vilaukselta aina kun tallilla kävi. Tokihan itseään sai täysin syyttää siitä, ettei muka tiennyt/muistanut tällaisesta tapahtumasta, vaikka olihan siitä Sofia useampaankin kertaan maininnut.
Vaikka Harrin kanssa viikonloppu menikin alkupöhinöiden jälkeen sulavasti, Altai sitten meinasikin olla hieman oma lukunsa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun nuori ori – mun tietääkseni – näki yhtään kiireisempää menoa. Onnekseni sää ei ollut kovinkaan liukas, sillä mä en tiennyt olisinko mä pysynyt pystyssä nuoren orin tanssiessa ympärilläni. Jostain syystä kuitenkin mulla oli silti ollut omalla tavallaan luottavainen olo Altain kanssa. Meidän yhteistä matkaamme ei ollut kovinkaan paljoa takana, mutta silti mustankimo orivarsa oli luonteellaan tehnyt muhun vaikutuksen.
Kuitenkin mä tiesin, että hevosiin ei voisi siltikään luottaa ihan täysin, koska pakoeläiminä ne voisivat kadota paikalta hyvinkin nopeasti ja yllättäen. Tutustuminen kiireisempään menoon, vaikkakin edelleen suhteellisen rauhallisena, oli ihan positiivista. Totta puhuen mä olin vähän pohtinut sitä, että miten Altai tulisi käyttäytymään sitten kun olisi aika lähteä oman pihan ulkopuolelle, joten se, että omassa pihassa tapahtui jotain, auttoi mua saamaan vastauksia noihin kysymyksiin. Tokihan menisi vielä muutamia kuukausia ennen kuin me oltaisiin Altain kanssa menossa mihinkään, sillä vasta kesän saavuttua orin kanssa voitaisiin käydä pyörähtämässä estevarsojen laatuarvostelussa.
Tokihan olin tuona viikonloppuna käynyt myös seuraamassa kouluvalmennuksia omien orieni hoidolta jääneeltä ajalta. Vaikka en itse ollutkaan kouluratsastaja, oli silti mielenkiintoista päästä seuraamaan, millaista menoa kouluvalmennuksissa oli sellaisilla ratsukoilla, jotka oikeasti olivat kouluratsastukseen painottuneita. Varmasti sekin, jotta ei itse ollut pitkään enää ratsastanut siinä mielessä tavoitteellisesti oli sumentanut omaa ajatusmaailmaansa ja ehkäpä sitten kun olisi taas aika alkaa valmentautumaan Altain ollessa siinä iässä pudotus takaisin todellisuuteen voisi olla kova ja karu.
Kommentit
Lähetä kommentti