Mä olin alkanut jonkinlaisella tasolla miettimään Harrin eläköittämistä. Eihän ori ollut vielä kuin yhdentoista ja pääsääntöisesti se oli pysynyt koko uransa kunnossa. Hollannissa ollessaan kimo ori oli saanut oikeastaan enemmän kuin tarpeeksi aikaa eikä sitä ollut yritettykään tuoda liiallisella kiireellä kisa-areenoille, vaikka ratsuttajansa olikin lopulta vienyt nuoren orin kokemaan ensimmäiset kenttäkisansa.
Jokaiseen treeniin kimo ori lähti aina korvat höröllä ja työmotivaatiota Harrilta edelleen löytyi, joten senkään loppumisesta ei johtunut nämä pohteeni. Totta puhuen, jos ori itse olisi näyttänyt siltä, jotta sillä ei ollut enää innostusta harjoitteluun ja kilpailemiseen päätöksen tekeminen olisi voinut olla huomattavasti helpompaa. Oikeastaan sen jälkeen ei olisi tarvinnut enää edes pohtia mikä olisi oikea ratkaisu, sillä orisi tehnyt sen minun puolestani. En mä tiennyt olisiko se vain hyvän hevosen hukkaan heittämistä, jos nyt päätyisin eläköittämään Harrin. Saati jotta nauttisiko kimo oloneuvoksena olemisesta.
Nämä pohteet olivat oikeastaan ihan vain omasta päästäni lähtöisin. Ehkä olin täyttänyt kalenteriani hieman liikaa ja toisaalta mä en ollut varma olinko käyttänyt tarpeeksi aikaa Altain kanssa. Nuori ori oli kuitenkin jo kahden vanha, enkä mä todellakaan ollut varma siitä, jotta oliko sen kanssa tehty tarpeeksi. Jos asiat olisivat menneet ihan erilaisella tavalla vuosikymmen takaperin, mulla olisi jonkinlainen kokemus ja ajatus siitä mitä kaikkea tämän ikäisen varsan kanssa olisi ollut hyvä olla tehtynä.
Tokihan olin yrittänyt tehdä monipuolisesti asioita Altain kanssa ja totuttaa nuorta oria kaikkeen mahdolliseen. Kultasaarelaisista oli ollut onneksi apua silloin kun olin vellonut pahiten epävarmuudessani Altain kanssa. Tarvittaessa olin toki myös saanut apuakin nuoren orin kanssa touhuamiseen ja sitä kautta olimme päässeet tekemään Altain kanssa sellaisiakin asioita, joita yksin emme voineet tehdä. Kuitenkaan mulla ei ollut täyttä varmuutta siitä, olinko tehnyt orin kanssa tarpeeksi vai olinko mahdollisesti tehnyt jo liikaakin. En kuitenkaan halunnut polttaa nuorta oria loppuun ennen kuin sen kanssa päästäisiin edes kunnolla ratsumaailmaan kiinni ja näin ollen pilata mahdollisuuksiani siihen, että jossain kohtaa minulla voisi olla uusi kenttähevonen.
Kaikesta pohdinnastani ja epävarmuudestani huolimatta olin ilmoittanut minut ja Harrin 7aoaksiin kilpailemaan. Kai sitä joku olisi voinut ihmetellä päätöstäni lähteä englantiin asti kilpailemaan, varsinkin kun meillä ei ollut enää mitään pakkoa kiertää kilpailuja Harrin kanssa. Ehkä suurin syy sille miksi päädyin kimon orin ilmoittamaan näihin kilpailuihin oli se, että halusin näyttää itselleni, jotta meistä olisi vielä tähän. Yksin meidän ei tähän reissuun ei tarvinnut lähteä, sillä Kultasaaresta Englantiin lähti myös Sofia ja Lennart.
Sofia ja Redi sekä Lennart ja Mörkö kilpailivat CIC3 tasolla, joka kilpailtaisiin meidän luokkamme jälkeen. Mä en ollut ikinä edes uskaltanut ajatella, saati haaveilla siitä, jotta olisin itse tuolla tasolla. Ehkä koulupuolella meidän rahkeemme olisivat voineet jollain tavalla riittää myös vaativan puolen asioihin, mutta en todellakaan ollut varma siitä, josko mun kroppani – saati pääni – olisi kestänyt rata- ja maastoestepuolella niitä korkeuksia, joita tuolla tasolla hypättäisiin.
Yhteisessä matkassa oli toisaalta sekin mukava puoli, jotta kaikkia niitä kuluja, joita näin pitkä kisamatka piti sisällään oli mahdollista jakaa. Tokihan myös koska Feetu ei päässyt mukaan tälle reissulle oli mukavaa, jotta Sofiasta ja Lennartista oli myös matkaseuraa. Vaikka kisasimmekin eri tasoilla, olimme silti aikataulujen salliessa treenanneet yhdessä ja tarjonneet toisillemme kommentteja ja neuvoja. En mä välttämättä tiennyt, jotta oliko mun neuvoistani ollut kovinkaan paljoa apua. Varsinkaan kun katsoi millaista tulosta me oltiin Harrin kanssa tehnyt viime aikoina ja kuinka kauan siitä oli, kun olimme tuoneet mukanamme rusetin.
7oaksilla me pääsimme ratsastamaan 25 muuta ratsukkoa vastaan. Tutkiessani lähtölistaa sieltä löytyi nimet Weschler, Kozlov ja Käkiharju, joiden tiesin pärjäävän kisasta toiseen. Toki myös muita haastajia löytyi eikä tästä luokasta, joten jos haluaisimme pärjätä Harrin kanssa se tarkoittaisi sitä, että meidän tulisi tehdä paras mahdollinen tulos jokaisessa osakokeessa.
Koulukoe – joka oli samalla ensimmäinen osakoe – näytti jo tämän luokan vaativuuden. Kokoon saamamme 57,813 % oli parikymmentä prosenttia pienempi kuin voittajalla ja meitä edeltävällä sijalla olleeseen Miika Rossiinkin ero oli vajaat neljä prosenttia. Emme olleet tainneet saada Harrin kanssa ikinä näin matalia prosentteja ja vaikka olikin ehkä hieman väärin sanoa, jotta peli olisi menetetty vain yhden osakokeen perusteella, siltä se hieman tuntui. Kyllähän mä tiesin, jotta jos me haluttaisiin oikeasti Harrin kanssa pärjätä seuraavissa osakokeissa niin meidän täytyisi tehdä Täydelliset Suoritukset tai ainakin kerätä maastosta mahdollisimman vähän virhepisteitä, jotta me voitaisiin päästä edes top 15 tässä luokassa.
Lauantaina jatkettiin sitten jo edellisenä päivänä aloitettua alamäkeä ja jos edellinen päivä oli päätetty sijaan 20/26 niin tänään tiputtiin vielä askeleen alemmaksi tuloslistalla, kun oltiin sijoituksella 21/26. Maastoestekokeesta me keräsimme Harrin kanssa 33,7 virhepistettä, joka varmisti sen, jotta meillä ei ollut mitään mahdollisuutta pelastaa tilannettamme. Totta puhuen mä olin ihan valmis jättämään viimeisen osakokeen ratsastamatta. Oikeastaan me olisi varmaan lähdetty takaisin kotiin huomattavasti paremmalla mielellä, jos olisin jättänyt rataestekokeen ratsastamatta.
Ennen tuota osakoetta me oltiin kuitenkin välituloksissa sijoituksella 23/26. Mulla ei todellakaan ollut mitään tietoa edes siitä, jotta saatettaisiinko me päästä top 20 puolelle.
Rataestekokeesta me kerättiin pistepottiimme vielä 12 virhettä lisää ja vielä yksi 20/26 sijoitus. 87,9 virhepistettä, jotka olimme onnistuneet kimon orin kanssa kasaamaan itsellemme kolmen päivän ja -osakokeen aikana, tiputti meidät hyvin pitkälle tuloslistan häntäpäähän ja sijoitukset 20–21–20 jättivät meidät lopulta vielä muutaman sijan alemmaksi sillä meidän lopullinen sijoituksemme oli 23/26.
Palattuani viimeisenkin osakokeen jälkeen takaisin jaballe ja ennen kuin lopulliset tulokset olivat varmistuneet mä tiesin, jotta meidän ei todellakaan olisi kannattanut lähteä Englantiin asti kilpailemaan. Sofia ja Lennart yrittivät lohduttaa minua tuloksesta huolimatta ja parivaljakko yritti nostaa esiin hyviä pätkiä kaikista osakokeistani. Vaikka osasinkin nähdä onnistumisen hetkiä jokaisesta osakokeesta, ei tällainen floppi kuitenkaan helpottanut omaa olotilaani, varsinkin kun syvällä takaraivossa kuiskutteli edelleen tieto siitä, jotta päivä päivältä oltiin vain lähempänä sitä hetkeä, jossa Altaita olisi tarkoitus alkaa ratsuttamaan.
**
Lokakuun puolivälissä Oskari ja Reija Käkiharju järjestivät omalla tallillaan kenttäkilpailut. Tokihan tietäen tämän maan säät ulkokilpailun järjestäminen näin myöhään syksyllä oli omanlaisensa riski.
7oaksin kisan jälkeen olin ollut entistä epävarmempi sen suhteen, jotta kannattaisiko minun ilmoittaa Harria kilpailemaan. Tokihan Tampereelle oli huomattavasti lyhyempi matka kuin mitä Englantiin ja toisaalta nämä saattaisivat olla viimeiset kenttäkisamme tälle kaudelle. Tiedä vaikka olisivat sittenkin viimeiset kilpailut myös koko yhteiselle kisaurallemme.
Pakatessani autoani valmistautuessani lähtemään kohti Tamperetta kimon orin kanssa en ollut kertonut kenellekään, että lähtisimme juuri Käkiharjuille. Tokihan olin sen verran paljastanut, jotta olimme lähdössä kilpailemaan, sillä näin saatoin varmistaa sen, ettei kukaan kysellyt tulostemme perään. Ainut, jolle todennäköisesti tulisin mitään paljastamaan tuloksistamme olisi Feetu, sillä en ollut täysin valmis kohtaamaan sitä tilannetta, jossa saisin osakseni vain puoli sääliviä toisaalta puoli tsemppaavia kommentteja tulostasostamme. Ennen lähtöämme olin todennut Feetulle, jotta en todellakaan odottanut mikään tason onnistumista reissultamme ja pelkästään se, että tulisimme ehjinä ja yhdessä kotiin olisi meidän voittomme. Kaikki muu sitten olisi vain – toivottavasti positiivista – extraa tällä reissulla.
Käkiharjuista oli tullut meille sellainen puoli tuttu paikka, käytyämme kilpailemassa täällä muutamankin kerran. Parkkeeratessani tutulle parkkipaikalle en voinut olla miettimättä tulisiko joskus eteen sellainenkin aika, jolloin en ajaisikaan tänne vain yhden hevosen kanssa, vaan kilpailisinkin molempien orieni kanssa. Saattoihan sellaisen ajatteleminen tässä kohtaa olla vain hullua haaveilua, mutta toisaalta ehkä hulluillekin haaveille oli oma paikkansa elämässäni, vaikka se ei aina ollutkaan tuntunut mahdolliselta. Ravistin kuitenkin tuon ajatuksen kauemmaksi päästäni, sillä en todellakaan tarvinnut enää mitään sekoittamaan ajatuksiani vain entistä pahemmin.
Peruuttaessaan ulos trailerista Harrin korvat olivat tiukalla höröllä ja muutenkin kimon orin katse tuntui olevan paljon kirkkaampi kuin kotona. Katsellessani kimoa oria minun oli hankala edes ajatella, jotta olin edes saattanut ajatella Harrin eläköittämistä. Totta puhuen en edes tiennyt miten kimo ori olisi ottanut eläkkeellä olemisen, varsinkin kun kimo näytti olevan kuin kotonaan kisapaikoilla.
Harjatessani Harria seurasin samalla kimon orin ilmettä ja sitä miltä ori vaikutti. Mikään Harrin käytöksessä ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, jotta kimo olisi epämukavassa paikassa. Nostaessani valkoista huopaa orin selkään, Harri tuntui vain kääntävän korviaan entistä tiukempaan höröön. Kimon orin innostus tuntui tarttuvan minuunkin ja avatessani Harrin riimun niskalukon, jouduin oikeasti ottamaan kimon ohjista kiinni, jotta ori ei olisi kadonnut paikalta.
”Odotas nyt hetki, että mä kerkeän kyytille” komensin Harria samalla kun yritin parkkeerata orin paremmin pienen jakkaran vierelle, jotta pystyin nousemaan helpommin orin satulaan. Pitkästä aikaa minulla oli sellainen tunne, jotta Harrin selkään pääseminen oli jopa hienoisesti hankalaa ja kaduinkin sitä, että en lopulta ollutkaan pyytänyt Feetua mukaamme. Viimeksi ori oli ollut näin menossa muutama vuosi sitten ollessaan nuorempi ja kisauransa alussa. Ehkä sen jälkeen ikääntyminen ja rutiini olivat tuoneet eteen sen, jotta kimo oli huomattavasti rauhallisempi kisapaikoilla. Tai ainakin niin ori oli ollut ennen tätä päivää.
Varmasti myös huomattavasti lyhyemmällä kisamatkalla oli myös oma osansa asiassa ja toisaalta myös Käkiharjujen talli sekä maastot olivat kimolle orille tuttuja. Vaikka kimo liikkuikin melkein tanssahtelevalla askeleella kohti verryttelyä, ei minulla ollut sellainen fiilis, jotta ori katoaisi maailmankartalta. Aikanaan tällainen käytös Harrilta oli saanut oman sykkeeni nousemaan ihan vain oman taustanikin vuoksi, mutta yhteiset vuodet kimon orin kanssa olivat rakentaneet luottamusta puolin ja toisin. Tokihan silti tällainen innostus näin yllättäen nosti ensimmäisten askelten verran sykettäni, mutta todetessani jotta kimo ulisikin pysymään kanssani, uskalsin hengähtää ja vain keskittyä siihen, jotta emme törmäisi kehenkään.
Verryttely kentälle päästessämme Harri malttoi ainakin hieman rauhoittua ja samalla myös orin ratsastettavuus parani askeleensa tasoittuessa. Annettuani Harrin kävellä parin kierroksen verran, aloin hiljalleen keräämään ohjia tuntumalle ja hakemaan parempaa tunnetta ratsuuni. Koska Harri tuntui näin innokkaalta ja hyvältä jo verryttelyssä, en tehnyt kovinkaan paljoa tai ihmeellisiä asioita, sillä halusin säästää tämän saman innon koulukokeeseemme.
Ratsastaessani Harrin ensimmäiseen osakokeeseen, minulla oli huomattavasti parempi fiilis kuin sitten taas verrattuna siihen, millainen fiilikseni oli 7oaksilla, kun lähdimme ensimmäiseen osakokeeseen. Kouluradalla Harri tuntui liikkuvan todella kevyesti ja melkeinpä ehkä automaattisestikin. Tokihan CIC2 tason kouluradat alkoivat olemaan kimolle jo niin tuttua kauraa, että en yhtään ihmettelisi, vaikka ori osaisikin jo kaikki radat ulkomuistista.
Vaikka olimmekin viettäneet Harrin kanssa tunteja treenaten, kilpaillen ja vain ylipäätään hioen asioita, en muistanut äkkiseltään oliko ori ikinä tuntunut näin hyvältä. Ratsastaessani Harrin ulos kouluradalta halusin jollain tasolla uskoa, jotta saattaisimme jopa pärjätä tässä osakokeessa, mutta en kuitenkaan halunnut elätellä liiallisia toiveita ainakaan ennen kuin tulokset tulisivat ja saisin tietää lopullisen sijoituksemme.
Päivän tuomarointilinja ei ollut turhia pisteitä jaellut, mutta silti olin enemmän kuin tyytyväinen prosentteihimme 68.373 %. Se tarkoitti 31,63 virhepisteen pottia. Vaikka tiedostinkin että tällainen virhepistemäärä pitäisi meidät todennäköisesti ainakin jollain tasolla kärkikahinoissa, en silti saisi ottaa turhia riskejä seuraavissa osakokeissa. Tai ainakin maastoestekoe täytyisi ottaa vielä varmanpäälle, sillä oikeastaan vasta välitulosten varmennuttua voisi tehdä päätöksen rataestekokeen ratsastustyylistä.
Perjantaina edessä olikin sitten maastoestekoe ja tämän osakokeen tulokset vaikuttaisivat siihen, miten me tultaisiin sijoittumaan välituloksissa. Vaikka pohjat eivät välttämättä paikoin olleetkaan mitenkään ideaalit, ei voinut kuitenkaan ajatella ratsastavansa liikaa jarru pohjassa, vaan minun täytyisi silti luottaa Harriin, jotta tulisimme maastosta ehjänä takaisin.
Ja niinhän me tultiinkin. Ehkä jopa suunniteltua vauhdikkaamminkin, sillä tulimme hieman ennen ihanneaikaa maaliin, josta nappasimme saldoomme 5,3 virhepistettä lisää. Vieläkin ihmeellisempää oli se, että vaikka emme tehneet edes maastoestekokeen pienintä virhepistemäärää, eilisen ja tämän päivän virhepisteemme riittivät luokan KÄRKEEN!
Katsoessani väliaikatuloksia mä en voinut millään ymmärtää, jotta meidän kisareissumme olisi oikeasti jopa onnistumassa. Tai no siis olihan jokainen kisareissu, jossa palasimme jokaisesta osakokeesta yhdessä ja ehjänä kotiin onnistunut, mutta pitkään meillä ei ollut mennyt näin hyvin kisareissuillamme. Loppujenkin väliaika tulosten varmistuttua laskin, jotta huomisessa rataestekokeessa meillä olisi varaa ottaa ainakin yksi puomi ja silti meidän pitäisi olla ainakin jollain tasolla kärkikahinoissa.
Kuitenkin mä yritin olla ajattelematta ihan liikaa tuota aspektia, sillä mä tiesin, jotta yliajattelulla mun pakka enemmän kuin todennäköisesti sekoittuisi ja sen jälkeen meillä ei varmaan olisi mitään mahdollisuuksia pärjätä näissä karkeloissa. Feetunkin kysellessä miten meidän kilpailumme oli mennyt, kuittasin vain jotain ympäripyöreää, josta ei välttämättä saanut täydellistä kuvaa siitä, miten kilpailumme olisi oikeasti menemässä, mutta jos tunsi minut tarpeeksi hyvin ja osasi lukea juuri oikealla tavalla kirjaintenvälistä, saattoi saada edes jollain tavalla kiinni todellisuudesta.
Tieto siitä, että olimme luokan kärjessä ennen viimeistä osakoetta, meinasi valvottaa minua ihan liian myöhälle. Kuitenkin lopulta sain nukahdettua edes jonkinlaiseen uneen, vaikka millään tasolla sitä ei levolliseksi voinut sanoa. Viimeiseen kilpailupäivään ja osakokeeseen yritin lähteä sillä ajatuksella, että meillä ei olisi enää mitään mahdollisuuksia pärjätä ja että kävisimme vain nauttimassa Harrin kanssa radasta.
Kävellessäni rataa ennen kuin oli aika siirtyä verryttelemään, löysin muutamankin sellaisen paikan, jossa tämä rata saattaisi kosahtaa meidän osaltamme. Yritin parhaani mukaan käydä lävitse kaikki erilaiset vaihtoehdot ja pohtia ratkaisut, jos kävisikin asiat X,Y,Z. Kuitenkin tiesin, jotta todennäköisesti en millään tasolla kaikkia mahdollisia tilanteita pystyisi pohtimaan ja oikeastaan enää edessä olikin vain onnensa kokeilu tällä radalla.
Odottaessamme omaa vuoroamme Harri tuntui todella reippaalta ja säpäkältä. Totta puhuen ehkä jopa jo hieman mietin sitäkin, tulisiko ori edes pysymään millään tavalla minulla lapasessa vai katoaisiko kimo radalle ilman ratsastajaansa. Kuitenkin lähtömerkin kuulimme yhdessä ja pääsimme aloittamaan suorituksemme yhdessä. Kuten olin arvellutkin, otimme puomin matkaamme epäilemässäni kohdassa. Kuitenkin muissa vaaranpaikoissa onnistuimme pitämään puomit kannattimillaan, vaikka pariin kertaan kuulinkin hieman pahaenteisen kolahduksen. Lopulta kuitenkin olimme tehneet toiseksi nopeimman nelosen ja enää täytyikin vain katsoa mihin meidän virhepisteemme riittäisi lopullisella tuloslistalla.
Vaikka en välttämättä halunnutkaan täysin luottaa siihen, että tulisimme oikeasti voittamaan Harrin kanssa tämän luokan, en vain saanut itseäni riisumaan kimoa oria. Vaikka emme päätyisikään lopulta voittamaan tätä luokkaa, meillä kuitenkin voisi olla ehkä jonkinlaiset mahdollisuudet sijoittumisellekin. Kuitenkin 23 muuta ratsukkoa olivat lähteneet tähän samaan kilpailuun ja monella muullakin voisi olla hyvät mahdollisuudet voittoon.
Viimeisenkin ratsukon ollessa rataesteillä, meidän nimemme oli edelleen tämän luokan kärjessä. Siellä se myös pysyi siihen asti, jotta jokainen ratsukko oli suorittanut oman suorituksensa. Availlessani Harrin coolerin solkia mä en voinut ymmärtää mitä juuri oli tapahtunut. Oikeastaan vielä palkintojen jaossakin, vaikka näin miten sinivalkoinen ruusuke kiinnitettiin orin suitsiin ja kuinka meille annettiin lupa lähteä johdattamaan kunniakierrosta.
Palattuamme viimeisen kerran trailerille päädyin vain laittamaan Kultasaaren WhatsApp keskusteluun kuvan Harrista ruusukkeensa kanssa, sillä en todellakaan tiennyt miten olisin voinut pukea tämän onnistumisen sanoiksi.
Jokaiseen treeniin kimo ori lähti aina korvat höröllä ja työmotivaatiota Harrilta edelleen löytyi, joten senkään loppumisesta ei johtunut nämä pohteeni. Totta puhuen, jos ori itse olisi näyttänyt siltä, jotta sillä ei ollut enää innostusta harjoitteluun ja kilpailemiseen päätöksen tekeminen olisi voinut olla huomattavasti helpompaa. Oikeastaan sen jälkeen ei olisi tarvinnut enää edes pohtia mikä olisi oikea ratkaisu, sillä orisi tehnyt sen minun puolestani. En mä tiennyt olisiko se vain hyvän hevosen hukkaan heittämistä, jos nyt päätyisin eläköittämään Harrin. Saati jotta nauttisiko kimo oloneuvoksena olemisesta.
Nämä pohteet olivat oikeastaan ihan vain omasta päästäni lähtöisin. Ehkä olin täyttänyt kalenteriani hieman liikaa ja toisaalta mä en ollut varma olinko käyttänyt tarpeeksi aikaa Altain kanssa. Nuori ori oli kuitenkin jo kahden vanha, enkä mä todellakaan ollut varma siitä, jotta oliko sen kanssa tehty tarpeeksi. Jos asiat olisivat menneet ihan erilaisella tavalla vuosikymmen takaperin, mulla olisi jonkinlainen kokemus ja ajatus siitä mitä kaikkea tämän ikäisen varsan kanssa olisi ollut hyvä olla tehtynä.
Tokihan olin yrittänyt tehdä monipuolisesti asioita Altain kanssa ja totuttaa nuorta oria kaikkeen mahdolliseen. Kultasaarelaisista oli ollut onneksi apua silloin kun olin vellonut pahiten epävarmuudessani Altain kanssa. Tarvittaessa olin toki myös saanut apuakin nuoren orin kanssa touhuamiseen ja sitä kautta olimme päässeet tekemään Altain kanssa sellaisiakin asioita, joita yksin emme voineet tehdä. Kuitenkaan mulla ei ollut täyttä varmuutta siitä, olinko tehnyt orin kanssa tarpeeksi vai olinko mahdollisesti tehnyt jo liikaakin. En kuitenkaan halunnut polttaa nuorta oria loppuun ennen kuin sen kanssa päästäisiin edes kunnolla ratsumaailmaan kiinni ja näin ollen pilata mahdollisuuksiani siihen, että jossain kohtaa minulla voisi olla uusi kenttähevonen.
Kaikesta pohdinnastani ja epävarmuudestani huolimatta olin ilmoittanut minut ja Harrin 7aoaksiin kilpailemaan. Kai sitä joku olisi voinut ihmetellä päätöstäni lähteä englantiin asti kilpailemaan, varsinkin kun meillä ei ollut enää mitään pakkoa kiertää kilpailuja Harrin kanssa. Ehkä suurin syy sille miksi päädyin kimon orin ilmoittamaan näihin kilpailuihin oli se, että halusin näyttää itselleni, jotta meistä olisi vielä tähän. Yksin meidän ei tähän reissuun ei tarvinnut lähteä, sillä Kultasaaresta Englantiin lähti myös Sofia ja Lennart.
Sofia ja Redi sekä Lennart ja Mörkö kilpailivat CIC3 tasolla, joka kilpailtaisiin meidän luokkamme jälkeen. Mä en ollut ikinä edes uskaltanut ajatella, saati haaveilla siitä, jotta olisin itse tuolla tasolla. Ehkä koulupuolella meidän rahkeemme olisivat voineet jollain tavalla riittää myös vaativan puolen asioihin, mutta en todellakaan ollut varma siitä, josko mun kroppani – saati pääni – olisi kestänyt rata- ja maastoestepuolella niitä korkeuksia, joita tuolla tasolla hypättäisiin.
Yhteisessä matkassa oli toisaalta sekin mukava puoli, jotta kaikkia niitä kuluja, joita näin pitkä kisamatka piti sisällään oli mahdollista jakaa. Tokihan myös koska Feetu ei päässyt mukaan tälle reissulle oli mukavaa, jotta Sofiasta ja Lennartista oli myös matkaseuraa. Vaikka kisasimmekin eri tasoilla, olimme silti aikataulujen salliessa treenanneet yhdessä ja tarjonneet toisillemme kommentteja ja neuvoja. En mä välttämättä tiennyt, jotta oliko mun neuvoistani ollut kovinkaan paljoa apua. Varsinkaan kun katsoi millaista tulosta me oltiin Harrin kanssa tehnyt viime aikoina ja kuinka kauan siitä oli, kun olimme tuoneet mukanamme rusetin.
7oaksilla me pääsimme ratsastamaan 25 muuta ratsukkoa vastaan. Tutkiessani lähtölistaa sieltä löytyi nimet Weschler, Kozlov ja Käkiharju, joiden tiesin pärjäävän kisasta toiseen. Toki myös muita haastajia löytyi eikä tästä luokasta, joten jos haluaisimme pärjätä Harrin kanssa se tarkoittaisi sitä, että meidän tulisi tehdä paras mahdollinen tulos jokaisessa osakokeessa.
Koulukoe – joka oli samalla ensimmäinen osakoe – näytti jo tämän luokan vaativuuden. Kokoon saamamme 57,813 % oli parikymmentä prosenttia pienempi kuin voittajalla ja meitä edeltävällä sijalla olleeseen Miika Rossiinkin ero oli vajaat neljä prosenttia. Emme olleet tainneet saada Harrin kanssa ikinä näin matalia prosentteja ja vaikka olikin ehkä hieman väärin sanoa, jotta peli olisi menetetty vain yhden osakokeen perusteella, siltä se hieman tuntui. Kyllähän mä tiesin, jotta jos me haluttaisiin oikeasti Harrin kanssa pärjätä seuraavissa osakokeissa niin meidän täytyisi tehdä Täydelliset Suoritukset tai ainakin kerätä maastosta mahdollisimman vähän virhepisteitä, jotta me voitaisiin päästä edes top 15 tässä luokassa.
Lauantaina jatkettiin sitten jo edellisenä päivänä aloitettua alamäkeä ja jos edellinen päivä oli päätetty sijaan 20/26 niin tänään tiputtiin vielä askeleen alemmaksi tuloslistalla, kun oltiin sijoituksella 21/26. Maastoestekokeesta me keräsimme Harrin kanssa 33,7 virhepistettä, joka varmisti sen, jotta meillä ei ollut mitään mahdollisuutta pelastaa tilannettamme. Totta puhuen mä olin ihan valmis jättämään viimeisen osakokeen ratsastamatta. Oikeastaan me olisi varmaan lähdetty takaisin kotiin huomattavasti paremmalla mielellä, jos olisin jättänyt rataestekokeen ratsastamatta.
Ennen tuota osakoetta me oltiin kuitenkin välituloksissa sijoituksella 23/26. Mulla ei todellakaan ollut mitään tietoa edes siitä, jotta saatettaisiinko me päästä top 20 puolelle.
Rataestekokeesta me kerättiin pistepottiimme vielä 12 virhettä lisää ja vielä yksi 20/26 sijoitus. 87,9 virhepistettä, jotka olimme onnistuneet kimon orin kanssa kasaamaan itsellemme kolmen päivän ja -osakokeen aikana, tiputti meidät hyvin pitkälle tuloslistan häntäpäähän ja sijoitukset 20–21–20 jättivät meidät lopulta vielä muutaman sijan alemmaksi sillä meidän lopullinen sijoituksemme oli 23/26.
Palattuani viimeisenkin osakokeen jälkeen takaisin jaballe ja ennen kuin lopulliset tulokset olivat varmistuneet mä tiesin, jotta meidän ei todellakaan olisi kannattanut lähteä Englantiin asti kilpailemaan. Sofia ja Lennart yrittivät lohduttaa minua tuloksesta huolimatta ja parivaljakko yritti nostaa esiin hyviä pätkiä kaikista osakokeistani. Vaikka osasinkin nähdä onnistumisen hetkiä jokaisesta osakokeesta, ei tällainen floppi kuitenkaan helpottanut omaa olotilaani, varsinkin kun syvällä takaraivossa kuiskutteli edelleen tieto siitä, jotta päivä päivältä oltiin vain lähempänä sitä hetkeä, jossa Altaita olisi tarkoitus alkaa ratsuttamaan.
**
Lokakuun puolivälissä Oskari ja Reija Käkiharju järjestivät omalla tallillaan kenttäkilpailut. Tokihan tietäen tämän maan säät ulkokilpailun järjestäminen näin myöhään syksyllä oli omanlaisensa riski.
7oaksin kisan jälkeen olin ollut entistä epävarmempi sen suhteen, jotta kannattaisiko minun ilmoittaa Harria kilpailemaan. Tokihan Tampereelle oli huomattavasti lyhyempi matka kuin mitä Englantiin ja toisaalta nämä saattaisivat olla viimeiset kenttäkisamme tälle kaudelle. Tiedä vaikka olisivat sittenkin viimeiset kilpailut myös koko yhteiselle kisaurallemme.
Pakatessani autoani valmistautuessani lähtemään kohti Tamperetta kimon orin kanssa en ollut kertonut kenellekään, että lähtisimme juuri Käkiharjuille. Tokihan olin sen verran paljastanut, jotta olimme lähdössä kilpailemaan, sillä näin saatoin varmistaa sen, ettei kukaan kysellyt tulostemme perään. Ainut, jolle todennäköisesti tulisin mitään paljastamaan tuloksistamme olisi Feetu, sillä en ollut täysin valmis kohtaamaan sitä tilannetta, jossa saisin osakseni vain puoli sääliviä toisaalta puoli tsemppaavia kommentteja tulostasostamme. Ennen lähtöämme olin todennut Feetulle, jotta en todellakaan odottanut mikään tason onnistumista reissultamme ja pelkästään se, että tulisimme ehjinä ja yhdessä kotiin olisi meidän voittomme. Kaikki muu sitten olisi vain – toivottavasti positiivista – extraa tällä reissulla.
Käkiharjuista oli tullut meille sellainen puoli tuttu paikka, käytyämme kilpailemassa täällä muutamankin kerran. Parkkeeratessani tutulle parkkipaikalle en voinut olla miettimättä tulisiko joskus eteen sellainenkin aika, jolloin en ajaisikaan tänne vain yhden hevosen kanssa, vaan kilpailisinkin molempien orieni kanssa. Saattoihan sellaisen ajatteleminen tässä kohtaa olla vain hullua haaveilua, mutta toisaalta ehkä hulluillekin haaveille oli oma paikkansa elämässäni, vaikka se ei aina ollutkaan tuntunut mahdolliselta. Ravistin kuitenkin tuon ajatuksen kauemmaksi päästäni, sillä en todellakaan tarvinnut enää mitään sekoittamaan ajatuksiani vain entistä pahemmin.
Peruuttaessaan ulos trailerista Harrin korvat olivat tiukalla höröllä ja muutenkin kimon orin katse tuntui olevan paljon kirkkaampi kuin kotona. Katsellessani kimoa oria minun oli hankala edes ajatella, jotta olin edes saattanut ajatella Harrin eläköittämistä. Totta puhuen en edes tiennyt miten kimo ori olisi ottanut eläkkeellä olemisen, varsinkin kun kimo näytti olevan kuin kotonaan kisapaikoilla.
Harjatessani Harria seurasin samalla kimon orin ilmettä ja sitä miltä ori vaikutti. Mikään Harrin käytöksessä ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, jotta kimo olisi epämukavassa paikassa. Nostaessani valkoista huopaa orin selkään, Harri tuntui vain kääntävän korviaan entistä tiukempaan höröön. Kimon orin innostus tuntui tarttuvan minuunkin ja avatessani Harrin riimun niskalukon, jouduin oikeasti ottamaan kimon ohjista kiinni, jotta ori ei olisi kadonnut paikalta.
”Odotas nyt hetki, että mä kerkeän kyytille” komensin Harria samalla kun yritin parkkeerata orin paremmin pienen jakkaran vierelle, jotta pystyin nousemaan helpommin orin satulaan. Pitkästä aikaa minulla oli sellainen tunne, jotta Harrin selkään pääseminen oli jopa hienoisesti hankalaa ja kaduinkin sitä, että en lopulta ollutkaan pyytänyt Feetua mukaamme. Viimeksi ori oli ollut näin menossa muutama vuosi sitten ollessaan nuorempi ja kisauransa alussa. Ehkä sen jälkeen ikääntyminen ja rutiini olivat tuoneet eteen sen, jotta kimo oli huomattavasti rauhallisempi kisapaikoilla. Tai ainakin niin ori oli ollut ennen tätä päivää.
Varmasti myös huomattavasti lyhyemmällä kisamatkalla oli myös oma osansa asiassa ja toisaalta myös Käkiharjujen talli sekä maastot olivat kimolle orille tuttuja. Vaikka kimo liikkuikin melkein tanssahtelevalla askeleella kohti verryttelyä, ei minulla ollut sellainen fiilis, jotta ori katoaisi maailmankartalta. Aikanaan tällainen käytös Harrilta oli saanut oman sykkeeni nousemaan ihan vain oman taustanikin vuoksi, mutta yhteiset vuodet kimon orin kanssa olivat rakentaneet luottamusta puolin ja toisin. Tokihan silti tällainen innostus näin yllättäen nosti ensimmäisten askelten verran sykettäni, mutta todetessani jotta kimo ulisikin pysymään kanssani, uskalsin hengähtää ja vain keskittyä siihen, jotta emme törmäisi kehenkään.
Verryttely kentälle päästessämme Harri malttoi ainakin hieman rauhoittua ja samalla myös orin ratsastettavuus parani askeleensa tasoittuessa. Annettuani Harrin kävellä parin kierroksen verran, aloin hiljalleen keräämään ohjia tuntumalle ja hakemaan parempaa tunnetta ratsuuni. Koska Harri tuntui näin innokkaalta ja hyvältä jo verryttelyssä, en tehnyt kovinkaan paljoa tai ihmeellisiä asioita, sillä halusin säästää tämän saman innon koulukokeeseemme.
Ratsastaessani Harrin ensimmäiseen osakokeeseen, minulla oli huomattavasti parempi fiilis kuin sitten taas verrattuna siihen, millainen fiilikseni oli 7oaksilla, kun lähdimme ensimmäiseen osakokeeseen. Kouluradalla Harri tuntui liikkuvan todella kevyesti ja melkeinpä ehkä automaattisestikin. Tokihan CIC2 tason kouluradat alkoivat olemaan kimolle jo niin tuttua kauraa, että en yhtään ihmettelisi, vaikka ori osaisikin jo kaikki radat ulkomuistista.
Vaikka olimmekin viettäneet Harrin kanssa tunteja treenaten, kilpaillen ja vain ylipäätään hioen asioita, en muistanut äkkiseltään oliko ori ikinä tuntunut näin hyvältä. Ratsastaessani Harrin ulos kouluradalta halusin jollain tasolla uskoa, jotta saattaisimme jopa pärjätä tässä osakokeessa, mutta en kuitenkaan halunnut elätellä liiallisia toiveita ainakaan ennen kuin tulokset tulisivat ja saisin tietää lopullisen sijoituksemme.
Päivän tuomarointilinja ei ollut turhia pisteitä jaellut, mutta silti olin enemmän kuin tyytyväinen prosentteihimme 68.373 %. Se tarkoitti 31,63 virhepisteen pottia. Vaikka tiedostinkin että tällainen virhepistemäärä pitäisi meidät todennäköisesti ainakin jollain tasolla kärkikahinoissa, en silti saisi ottaa turhia riskejä seuraavissa osakokeissa. Tai ainakin maastoestekoe täytyisi ottaa vielä varmanpäälle, sillä oikeastaan vasta välitulosten varmennuttua voisi tehdä päätöksen rataestekokeen ratsastustyylistä.
Perjantaina edessä olikin sitten maastoestekoe ja tämän osakokeen tulokset vaikuttaisivat siihen, miten me tultaisiin sijoittumaan välituloksissa. Vaikka pohjat eivät välttämättä paikoin olleetkaan mitenkään ideaalit, ei voinut kuitenkaan ajatella ratsastavansa liikaa jarru pohjassa, vaan minun täytyisi silti luottaa Harriin, jotta tulisimme maastosta ehjänä takaisin.
Ja niinhän me tultiinkin. Ehkä jopa suunniteltua vauhdikkaamminkin, sillä tulimme hieman ennen ihanneaikaa maaliin, josta nappasimme saldoomme 5,3 virhepistettä lisää. Vieläkin ihmeellisempää oli se, että vaikka emme tehneet edes maastoestekokeen pienintä virhepistemäärää, eilisen ja tämän päivän virhepisteemme riittivät luokan KÄRKEEN!
Katsoessani väliaikatuloksia mä en voinut millään ymmärtää, jotta meidän kisareissumme olisi oikeasti jopa onnistumassa. Tai no siis olihan jokainen kisareissu, jossa palasimme jokaisesta osakokeesta yhdessä ja ehjänä kotiin onnistunut, mutta pitkään meillä ei ollut mennyt näin hyvin kisareissuillamme. Loppujenkin väliaika tulosten varmistuttua laskin, jotta huomisessa rataestekokeessa meillä olisi varaa ottaa ainakin yksi puomi ja silti meidän pitäisi olla ainakin jollain tasolla kärkikahinoissa.
Kuitenkin mä yritin olla ajattelematta ihan liikaa tuota aspektia, sillä mä tiesin, jotta yliajattelulla mun pakka enemmän kuin todennäköisesti sekoittuisi ja sen jälkeen meillä ei varmaan olisi mitään mahdollisuuksia pärjätä näissä karkeloissa. Feetunkin kysellessä miten meidän kilpailumme oli mennyt, kuittasin vain jotain ympäripyöreää, josta ei välttämättä saanut täydellistä kuvaa siitä, miten kilpailumme olisi oikeasti menemässä, mutta jos tunsi minut tarpeeksi hyvin ja osasi lukea juuri oikealla tavalla kirjaintenvälistä, saattoi saada edes jollain tavalla kiinni todellisuudesta.
Tieto siitä, että olimme luokan kärjessä ennen viimeistä osakoetta, meinasi valvottaa minua ihan liian myöhälle. Kuitenkin lopulta sain nukahdettua edes jonkinlaiseen uneen, vaikka millään tasolla sitä ei levolliseksi voinut sanoa. Viimeiseen kilpailupäivään ja osakokeeseen yritin lähteä sillä ajatuksella, että meillä ei olisi enää mitään mahdollisuuksia pärjätä ja että kävisimme vain nauttimassa Harrin kanssa radasta.
Kävellessäni rataa ennen kuin oli aika siirtyä verryttelemään, löysin muutamankin sellaisen paikan, jossa tämä rata saattaisi kosahtaa meidän osaltamme. Yritin parhaani mukaan käydä lävitse kaikki erilaiset vaihtoehdot ja pohtia ratkaisut, jos kävisikin asiat X,Y,Z. Kuitenkin tiesin, jotta todennäköisesti en millään tasolla kaikkia mahdollisia tilanteita pystyisi pohtimaan ja oikeastaan enää edessä olikin vain onnensa kokeilu tällä radalla.
Odottaessamme omaa vuoroamme Harri tuntui todella reippaalta ja säpäkältä. Totta puhuen ehkä jopa jo hieman mietin sitäkin, tulisiko ori edes pysymään millään tavalla minulla lapasessa vai katoaisiko kimo radalle ilman ratsastajaansa. Kuitenkin lähtömerkin kuulimme yhdessä ja pääsimme aloittamaan suorituksemme yhdessä. Kuten olin arvellutkin, otimme puomin matkaamme epäilemässäni kohdassa. Kuitenkin muissa vaaranpaikoissa onnistuimme pitämään puomit kannattimillaan, vaikka pariin kertaan kuulinkin hieman pahaenteisen kolahduksen. Lopulta kuitenkin olimme tehneet toiseksi nopeimman nelosen ja enää täytyikin vain katsoa mihin meidän virhepisteemme riittäisi lopullisella tuloslistalla.
Vaikka en välttämättä halunnutkaan täysin luottaa siihen, että tulisimme oikeasti voittamaan Harrin kanssa tämän luokan, en vain saanut itseäni riisumaan kimoa oria. Vaikka emme päätyisikään lopulta voittamaan tätä luokkaa, meillä kuitenkin voisi olla ehkä jonkinlaiset mahdollisuudet sijoittumisellekin. Kuitenkin 23 muuta ratsukkoa olivat lähteneet tähän samaan kilpailuun ja monella muullakin voisi olla hyvät mahdollisuudet voittoon.
Viimeisenkin ratsukon ollessa rataesteillä, meidän nimemme oli edelleen tämän luokan kärjessä. Siellä se myös pysyi siihen asti, jotta jokainen ratsukko oli suorittanut oman suorituksensa. Availlessani Harrin coolerin solkia mä en voinut ymmärtää mitä juuri oli tapahtunut. Oikeastaan vielä palkintojen jaossakin, vaikka näin miten sinivalkoinen ruusuke kiinnitettiin orin suitsiin ja kuinka meille annettiin lupa lähteä johdattamaan kunniakierrosta.
Palattuamme viimeisen kerran trailerille päädyin vain laittamaan Kultasaaren WhatsApp keskusteluun kuvan Harrista ruusukkeensa kanssa, sillä en todellakaan tiennyt miten olisin voinut pukea tämän onnistumisen sanoiksi.
Kommentit
Lähetä kommentti