”NEJ. NEJ! Inte i helvetet!” melkein huusin Agnesille naisen ehdottaessa, josko lähtisimme katsomaan Solgardens slottella järjestettäviä estekilpailuja. Ehkä joskus – paino vahvasti sanalla Joskus – mä voisin olla valmis ottamaan tällaisen askeleen. Vaikka tapahtunut ei pyörinyt enää mielessäni päivittäin, ei se silti tarkoittanut sitä, että mä olisin kuitenkaan vielä valmis ottamaan tällaista askelta.
Olinhan mä joskus leikitellyt, sillä ajatuksella josko mä kävisin katsomassa estekisoja, mutta en mä todellakaan ollut vielä valmis tekemään sitä oikeasti. Sitten kun mä joskus hamaassa tulevaisuudessa tekisin jotain sen eteen, että kävisin katsomassa estekilpailuja, haluaisin tehdä sen omaan tahtiini ja valita kisat, joita kävisin seuraamassa itse. Hästkraft på höjden ei todellakaan ollut sellainen kilpailu, jota mä haluaisin mennä katsomaan.
Estekorkeuksien ollessa matalimmillaankin metrin, olisivat ne ihan liian korkeita siihen nähden mikä minusta tuntuisi mukavalta. Vaikka en itse olisikaan radalla, ei se silti tarkoittaisi sitä, jotta mä olisin millään tavalla sellaisella mukavuusasteella asian kanssa. Enkä mä todellakaan ajatellut, että mä tekisin paluuni kisapaikoille kenenkään kanssa, vaan haluaisin suunnata kisapaikalle yksin. Silloin mä saisin määrätä ihan täysin siitä montako ratsukkoa mä seuraisin, jos seuraisin, minkä tason kisoja kävisin katsomassa ja kauanko olisin kisoja katsomassa.
”Kan du inte ens överväga det?“ Agnes kysyi sovittelevammalla äänensävyllä annettuaan minulle oman aikani tasata tunteitani sekä muutenkin vain pohtia asiaa rauhassa sekä niin monelta kantilta kuin mitä mä halusin asiaa pohtia. Kyllähän mä – ainakin omalla tavallaan – ymmärsin myös sen kantin, jonka puolesta nainen yritti saada minua ylipuhuttua suostumaan tähän ehdotukseen. Ehkä mä olin ottanut liian pitkän tauon kaikesta mikä edes etäisesti liittyi esteisiin tai esteratsastukseen, mutta ihan varmasti kuka tahansa, joka oli kokenut sen mitä mä olin joutunut kokemaan käyttäytyisi samalla tavalla.
” Okej. Det är ditt beslut och jag har ingen rätt att pressa dig åt ett eller annat håll.” Agnes tuumasi lopulta, antaen minulle mahdollisuuden jättää asian tähän.
---
Agnes tulisi joko olemaan Todella Tyytyväinen päätökseeni tai sitten nainen tulisi suuttumaan – mutta mä en aikonut välittää siitä. Kyllähän mä ymmärsin, jotta nainen varmasti tarkoittaisi vain hyvää, mutta silti mä myös toivoin, jotta mun annettaisiin tehdä päätökset itse ja minulle tarjottaisiin mahdollisuus edetä sellaisella tahdilla, joka tuntui minulle itselleni hyvältä.
Saapuessani Solgårdeniin mä en voinut uskoa, että niinkin yleellisissä puitteissa järjestettäisiin tällaiset kilpailut. En mä ollut ikinä itse päässyt kisaamaan läheskään näin hienoissa puitteissa ja totta puhuen mä en edes uskaltanut haaveilla siitä, että tulisinkaan ikinä kilpailemaan tällaissa puitteissa. Totta puhuen en ollut tällä hetkellä edes varma siitä, tulisinko ikinä ratsastamaan yhtäkään hevosta minkäänlaiselle kisa-areenalle.
Parkkeeratessani autoni mä en pystynytkään nousemaan ylös. Vielä kotoa lähtiessä mä olin ollut varma siitä, että pystyisin tähän. Varma siitä, että tämä olisi oikea askel parantumisen tiellä. Suljettuani silmäni ja hengitettyäni muutaman kerran syvään, sain itseni asettamaan käteni auton oven sisäkahvalle ja lopulta avaamaan oven. Yritin pitää keskittymiseni vain siinä, jotta pääsin nousemaan ylös autosta. Vasta sen jälkeen annoin itseni keskittyä kaikkeen muuhun, vaikka en tiennytkään miten suuri virhe se tulisi olemaan.
Kuullessani kisapaikan äänimaailman, en tiedä olinko sittenkään täysin valmistautunut siihen, miten sen ottaisin.
”Faen…” kirosin itsekseni, sillä tässä hetkessä vihasin päätöstäni tehdä tämän sittenkin yksin. Ehkä olisi ollut paljon turvallisempaa saapua tänne sittenkin Agnesin kanssa, sillä nainen sentään tiesi mistä reaktioni johtuisi ja ehkä samalla toinen osaisi sanoa jotain sellaista, joka saisi oloni tuntumaan hieman paremmalta. Suljettuani autoni oven nojasin sitä vasten ja suljin silmäni, jotta saatoin keskittyä vain hengittämiseen. Ensimmäiset henkäykset olivat kaikista vaikeimpia ja musta tuntui, että en saanut keuhkojani täyttymään millään. Hiljalleen kuitenkin hengittämisestä tuntui tulevan helpompaa ja saatoin työntää itseni irti autostani.
Päästessäni vihdoin ja viimein kisapaikalle, ensimmäinen luokka oli jo ratsastettu. Tuo luokka oli ollut lasten puomiluokka ja seuraavana luokkana olisi 100cm luokka. Metrin esteet olivat minulle tuttuja, joten sen puolesta tuo luokka ei välttämättä olisi kovinkaan hankala. Mä en tiennyt miten lähelle kisa-areenaa mä olin valmis menemään, joten löydettyäni hyvän paikan hieman sivummalta, aloin tutkimaan kisapaikan äänimaailmaa. Siitä oli vuosia, kun olin viimeksi ollut kisapaikalla ja päätynyt kokemaan näitä tunteita.
Kisojen edetessä mä en saanut itseäni kentän laidalle. Hiljalleen mä kuitenkin olin päässyt sen verran lähelle kenttää, jotta saatoin nähdä edes jotain siitä mitä kentällä oli tapahtumassa. Tokihan mä olin omalla tavallaan pettynyt siihen, jotta en ollut päässyt ihan siihen pisteeseen, johon olin halunnut pääseväni. Kuitenkin mä olin tyytyväinen pelkästään siitä, jotta olin päässyt edes koko kisapaikalle ja selvinnyt täältä hengissä kotiin.
--
Seuraavana päivänä palatessani takaisin tutulle tallille ja tutun ruunikon luokse, musta tuntui siltä, jotta mä olin siellä mihin mä kuuluinkin. Tai en mä tiennyt kuuluinko mä Juuri Tänne, mutta ainakin mä kuuluin Fian luokse. En mä ehkä ollut osannut ajatella asiaa tältä kantilta silloin kun Agnes oli tuonut ensimmäisen kerran esiin mahdollisuuden tällaiselle diilille tai ehkä mahdollisesti edes siinäkään kohtaa, kun me oltiin menossa tapaamaan Fiaa ensimmäisen kerran. Enkä mä todellakaan uskaltanut edes suoda minkäänlaista ajatusta sille, että mä tulisin jossain kohtaa tekemään minkäänlaista paluuta kisa-areenoille. En mä edes tiennyt voisinko mä ikinä palata hyppäämäänkään, vaikka jostain syystä Carl olikin halunnut luottaa minuun ja antanut ylläpidettäväkseni estehevosen, jolla olisi varmasti ollut paljon paremmat mahdollisuudet pärjätä elämässä jonkun muun opetuksessa.
En mä tiennyt olisiko mun järkevää ylläpitää tätä diiliä enää siinä kohtaa, kun Fia alkaisi olemaan ratsutusiässä, sillä mulla ei todellakaan ollut kokemusta sellaisesta. Saati että mulla olisi taitoa rakentaa nuorta estehevosta kohti esteratoja. Tai sitten ehkä mun täytyisi vain katsoa mihin asiat etenisivät ja tehdä päätöksiä vasta silloin kun niiden aika oikeasti olisikaan.
Olinhan mä joskus leikitellyt, sillä ajatuksella josko mä kävisin katsomassa estekisoja, mutta en mä todellakaan ollut vielä valmis tekemään sitä oikeasti. Sitten kun mä joskus hamaassa tulevaisuudessa tekisin jotain sen eteen, että kävisin katsomassa estekilpailuja, haluaisin tehdä sen omaan tahtiini ja valita kisat, joita kävisin seuraamassa itse. Hästkraft på höjden ei todellakaan ollut sellainen kilpailu, jota mä haluaisin mennä katsomaan.
Estekorkeuksien ollessa matalimmillaankin metrin, olisivat ne ihan liian korkeita siihen nähden mikä minusta tuntuisi mukavalta. Vaikka en itse olisikaan radalla, ei se silti tarkoittaisi sitä, jotta mä olisin millään tavalla sellaisella mukavuusasteella asian kanssa. Enkä mä todellakaan ajatellut, että mä tekisin paluuni kisapaikoille kenenkään kanssa, vaan haluaisin suunnata kisapaikalle yksin. Silloin mä saisin määrätä ihan täysin siitä montako ratsukkoa mä seuraisin, jos seuraisin, minkä tason kisoja kävisin katsomassa ja kauanko olisin kisoja katsomassa.
”Kan du inte ens överväga det?“ Agnes kysyi sovittelevammalla äänensävyllä annettuaan minulle oman aikani tasata tunteitani sekä muutenkin vain pohtia asiaa rauhassa sekä niin monelta kantilta kuin mitä mä halusin asiaa pohtia. Kyllähän mä – ainakin omalla tavallaan – ymmärsin myös sen kantin, jonka puolesta nainen yritti saada minua ylipuhuttua suostumaan tähän ehdotukseen. Ehkä mä olin ottanut liian pitkän tauon kaikesta mikä edes etäisesti liittyi esteisiin tai esteratsastukseen, mutta ihan varmasti kuka tahansa, joka oli kokenut sen mitä mä olin joutunut kokemaan käyttäytyisi samalla tavalla.
” Okej. Det är ditt beslut och jag har ingen rätt att pressa dig åt ett eller annat håll.” Agnes tuumasi lopulta, antaen minulle mahdollisuuden jättää asian tähän.
---
Agnes tulisi joko olemaan Todella Tyytyväinen päätökseeni tai sitten nainen tulisi suuttumaan – mutta mä en aikonut välittää siitä. Kyllähän mä ymmärsin, jotta nainen varmasti tarkoittaisi vain hyvää, mutta silti mä myös toivoin, jotta mun annettaisiin tehdä päätökset itse ja minulle tarjottaisiin mahdollisuus edetä sellaisella tahdilla, joka tuntui minulle itselleni hyvältä.
Saapuessani Solgårdeniin mä en voinut uskoa, että niinkin yleellisissä puitteissa järjestettäisiin tällaiset kilpailut. En mä ollut ikinä itse päässyt kisaamaan läheskään näin hienoissa puitteissa ja totta puhuen mä en edes uskaltanut haaveilla siitä, että tulisinkaan ikinä kilpailemaan tällaissa puitteissa. Totta puhuen en ollut tällä hetkellä edes varma siitä, tulisinko ikinä ratsastamaan yhtäkään hevosta minkäänlaiselle kisa-areenalle.
Parkkeeratessani autoni mä en pystynytkään nousemaan ylös. Vielä kotoa lähtiessä mä olin ollut varma siitä, että pystyisin tähän. Varma siitä, että tämä olisi oikea askel parantumisen tiellä. Suljettuani silmäni ja hengitettyäni muutaman kerran syvään, sain itseni asettamaan käteni auton oven sisäkahvalle ja lopulta avaamaan oven. Yritin pitää keskittymiseni vain siinä, jotta pääsin nousemaan ylös autosta. Vasta sen jälkeen annoin itseni keskittyä kaikkeen muuhun, vaikka en tiennytkään miten suuri virhe se tulisi olemaan.
Kuullessani kisapaikan äänimaailman, en tiedä olinko sittenkään täysin valmistautunut siihen, miten sen ottaisin.
”Faen…” kirosin itsekseni, sillä tässä hetkessä vihasin päätöstäni tehdä tämän sittenkin yksin. Ehkä olisi ollut paljon turvallisempaa saapua tänne sittenkin Agnesin kanssa, sillä nainen sentään tiesi mistä reaktioni johtuisi ja ehkä samalla toinen osaisi sanoa jotain sellaista, joka saisi oloni tuntumaan hieman paremmalta. Suljettuani autoni oven nojasin sitä vasten ja suljin silmäni, jotta saatoin keskittyä vain hengittämiseen. Ensimmäiset henkäykset olivat kaikista vaikeimpia ja musta tuntui, että en saanut keuhkojani täyttymään millään. Hiljalleen kuitenkin hengittämisestä tuntui tulevan helpompaa ja saatoin työntää itseni irti autostani.
Päästessäni vihdoin ja viimein kisapaikalle, ensimmäinen luokka oli jo ratsastettu. Tuo luokka oli ollut lasten puomiluokka ja seuraavana luokkana olisi 100cm luokka. Metrin esteet olivat minulle tuttuja, joten sen puolesta tuo luokka ei välttämättä olisi kovinkaan hankala. Mä en tiennyt miten lähelle kisa-areenaa mä olin valmis menemään, joten löydettyäni hyvän paikan hieman sivummalta, aloin tutkimaan kisapaikan äänimaailmaa. Siitä oli vuosia, kun olin viimeksi ollut kisapaikalla ja päätynyt kokemaan näitä tunteita.
Kisojen edetessä mä en saanut itseäni kentän laidalle. Hiljalleen mä kuitenkin olin päässyt sen verran lähelle kenttää, jotta saatoin nähdä edes jotain siitä mitä kentällä oli tapahtumassa. Tokihan mä olin omalla tavallaan pettynyt siihen, jotta en ollut päässyt ihan siihen pisteeseen, johon olin halunnut pääseväni. Kuitenkin mä olin tyytyväinen pelkästään siitä, jotta olin päässyt edes koko kisapaikalle ja selvinnyt täältä hengissä kotiin.
--
Seuraavana päivänä palatessani takaisin tutulle tallille ja tutun ruunikon luokse, musta tuntui siltä, jotta mä olin siellä mihin mä kuuluinkin. Tai en mä tiennyt kuuluinko mä Juuri Tänne, mutta ainakin mä kuuluin Fian luokse. En mä ehkä ollut osannut ajatella asiaa tältä kantilta silloin kun Agnes oli tuonut ensimmäisen kerran esiin mahdollisuuden tällaiselle diilille tai ehkä mahdollisesti edes siinäkään kohtaa, kun me oltiin menossa tapaamaan Fiaa ensimmäisen kerran. Enkä mä todellakaan uskaltanut edes suoda minkäänlaista ajatusta sille, että mä tulisin jossain kohtaa tekemään minkäänlaista paluuta kisa-areenoille. En mä edes tiennyt voisinko mä ikinä palata hyppäämäänkään, vaikka jostain syystä Carl olikin halunnut luottaa minuun ja antanut ylläpidettäväkseni estehevosen, jolla olisi varmasti ollut paljon paremmat mahdollisuudet pärjätä elämässä jonkun muun opetuksessa.
En mä tiennyt olisiko mun järkevää ylläpitää tätä diiliä enää siinä kohtaa, kun Fia alkaisi olemaan ratsutusiässä, sillä mulla ei todellakaan ollut kokemusta sellaisesta. Saati että mulla olisi taitoa rakentaa nuorta estehevosta kohti esteratoja. Tai sitten ehkä mun täytyisi vain katsoa mihin asiat etenisivät ja tehdä päätöksiä vasta silloin kun niiden aika oikeasti olisikaan.
Kommentit
Lähetä kommentti