Siirry pääsisältöön

19. Things are getting real

Altain muutosta ja melkein heti sen perään tulleesta Rautakruunun reissusta stressaaminen aiheutti juuri sen mitä pelkäsinkin ja lokakuun loppupuolen vietinkin sängyssä kuumeen vankina. Välillä musta tuntui, että loukkaantuminen oli tehnyt oman osansa sen suhteen, että vastustuskykyni oli normaalia heikompi ja sen puolesta sairastuin välillä paljon helpommin.

Feetusta oli ollut suuri apu orien kanssa, vaikka sairastumiseni tarkoitti myös sitä, että Altain kouluttaminen ei etenisi suuntaan tai toiseen. Mä olin kiitollinen siitä, että vaikka Feetu ei ollutkaan hevosihmisiä, oli rakas aviomieheni silti uskaltanut käsitellä Altaita edes hieman, jotta nuori ori ei päässyt ihan täysin villiintymään, sillä välillä kun itse makasin kotona sairaana.

Toisaalta tässä kohtaa sairastamisessa oli myös se hyvä puoli, jotta Altain ollessa vielä kotiutumassakin Suomeen ja Kultasaareen ei mustan orin kanssa toimimisessa ollut siinä mielessä kiire. Ehkä oman mentaalisen kiireensä loi Altain ikä, vaikka tiesinkin että meillä olisi nuoren orin kanssa silti hyvin aikaa.

Varsa oli kuitenkin vasta vajaa vuotias, vaikka tokihan Altain kanssa pystyi alkamaan työskentelemään jo hieman siihen suuntaan, jotta nuoren orin ratsukoulutusta tulisi olemaan mahdollista aloittaa muutaman vuoden päästä. Totta puhuen mä olin onnellinen siitä, jotta mulla oli aikaa ennen Altain ratsuttamista, sillä mä joutuisin tehdä taustatyötä kaikesta siitä mitä nuoren hevosen ratsuttamiseen kuuluisi. Jos asiat olisivat menneet ihan erilaisella tavalla kuin mitä ne olivat menneet, mulla olisi ollut tässä kohtaa jo kokemusta nuoren hevosen ratsuttamisesta Harrin osalta.

Kuitenkin aika oli mennyt ihan erilaisella tavalla, joten vasta nyt reilu vuosikymmen myöhemmin mä olin siinä tilanteessa, jossa mulla oli mahdollista ratsuttaa oma hevoseni. Vaikka mulla olikin ollut aikaa tehdä ajatustyötä tätä hetkeä varten, jotenkin varsan saapuminen suomeen oli saanut mut todellakin tajuamaan sen, että tuo hetki lähenisi päivä päivältä.

Kuitenkin oman sairasteluni takia lokakuu meni molempien orien kanssa enemmän tai vähemmän puihin. Enää mä saatoinkin toivoa, jotta marraskuusta olisi tulossa paljon parempi ja että mä pääsisin aloittamaan nuorenkin orin koulutuksen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

14. Euroopan kisaturnee pt.1

Keltainen ruusuke Katan suitsissa sekä 200 v€ meidän tulevassa matkakassassamme tuntui tässä hetkessä omanlaiselta erävoitolta. Ilman yhtä puomia meidän aika olisi riittänyt toiselle sijalle viidennen sijaan. Varmaan jos mä olisin vain uskaltanut puskea tammaa laukkaamaan hieman reippaammin me oltaisiin voitu jopa kuroa kiinni ne 0,014 sekuntia, jotka erottivat meidät ja voittajan. Se, että me alettiin vihdoin ja viimein saamaan kiinni tuloksista oli ihan positiivista, vaikkakin meidän tulokset alkoivat olemaan kohdillaan vasta alemmalla tasolla kuin mitä tamman koulutustaso olikaan. Totta puhuen ehkä meidän onnistuminen pitkästä aikaa sai mut hieman liiankin varmaksi 120 cm luokkaa ajatellen. Olisihan mun pitänyt tietää, jotta tällaisella liiallisella itsevarmuudella astiat todellakin menee vituiksi ja jos niitä ei muulla tavalla vituilleen saa, niin kolme puomia on ihan hyvä keino. Mä en tajunnut miksi meillä ei homma toiminut meidän omalla tasolla, vaikka tasoa alemmilla radoilla ta...

13. Onko musta enää tähän?

Guldholm Summer Festivalin kutsun ilmestyessä tallin seinälle, mä mietin pitkään lähdettäisiinkö me Harrin kanssa kilpailemaan. Kimo oli saanut viettää enemmän tai vähemmän eläkehevosen elämää jo pitkään, vaikka olinkin yrittänyt pitää Harrin liikkeessä niin oman- kuin orinkin kunnon ylläpitämiseksi. Varmaan suurin ruosteisuus meillä oli tällä hetkellä maastoesteillä. Toisaalta ehkä me kerettäisiin käymään kerran tai kaksi maastoesteillä, joten ehkä me voitaisiin selvitä ehkä jollain tasolla näistä kilpailuista. Millään tulostavoitteella me ei kyllä lähdettäisi startteihin, vaan enemmänkin vain kannatuksen vuoksi. En mä oikeastaan edes tiennyt minkä vuoksi olin ilmoittanut meidät meidän omalle tasolle enkä startannut mitään helpompaa. Toisaalta pitkässä luokassa starttaaminen oli ehkä omalle kropalle hieman kevyempää, tai sitten vain uskottelin siten itselleni ja pitkä kenttäluokka pitkästä aikaa olikin vain täysi virhe. Maanantaina mun oli pakko päästä lievittämään omia kisahermojani ...

15. Toinen tapaaminen

Helsinki-Vantaan lentoaseman kuulutukset olivat äänekkäitä ja tiheässä. Istuin portin lähellä ja katselin kiitoradalla kulkevia koneita, ihmisiä ja ajoneuvoja. Olin saapunut lentokentälle ihan liian ajoissa, mutta toisaalta samalla mä halusin aikaa itselleni ja ajattelulle. Totta puhuen olin ehkä omalla tavallaan työntänyt johonkin ajatusteni pimeimpään nurkkaan tiedon siitä jotta Altai olisi pian muuttamassa luokseni. Olin saanut muutaman kerran menneen puolentoista kuukauden aikana kuvia ja päivityksiä siitä kuinka Altailla meni ja millaisia asioita nuori ori oli opetellut kasvattajansa luona. En mä oikeastaan ollut edes osannut odottaa jotta he olisivat tarjonneet minulle mitään päivityksiä Altaista. Tokihan suurin työ orin kanssa olisi tulossa eteen Suomessa, mutta mua helpotti tietää että kahden ja puolen kuukauden päästä kun varsa matkaisi briteistä suomeen olisi sitä käsitelty eikä minulle tulisi mitään täyttä villihevosta. Kaikki tämä olisi oikeastaan uutta Altain kanssa, sillä...