Teksti sijoittuu aikavälille syyskuu-lokakuun alku 2024
Ensimmäisenä me lähdettäisiin kohti Etelä-Pohjanmaata ja Storywoods Dressage Centeriä. Talli oli järjestänyt koko viikon mittaiset kenttäkilpailut ja torstaina olisi edessä CIC2-4 tasojen koulukokeet. Vaikka Harrissa ehkä olisikin ollut potentiaalia suuremmalle tasolle, mä olin tyytyväinen siihen jotta me oltiin päästy edes CIC2 tasolle.
Torstaina ollut koulukoe ei tarjonnut meille mitään hienoa starttia koko kilpailulle, sillä prosenteilla ei todellakaan juhlittu ja 67.6 virhepistettä ei tuonut kovinkaan positiivisia odotuksia tuleville päiville. Perjantain maastoestekoe toi lisää virhepisteitä meidän pottiin ja 90.5 virhepisteen potilla me jäätiin välituloksissa sijalle 7. Lauantaina mä oikeastaan toivoin enää vain sitä jotta me selvittäisiin luokastamme lävitse edes jonkinlaisella kunnialla.
Se, mitä 102.5 lopullista virhepistettä ja sijoitus 9/11 sitten oli, on asia, josta kaikki voisivat olla omaa mieltänsä. Totta puhuen mä en tajunnut miten olin ratsastanut näin paskasti koko loppuviikon. Oikeastaan tällainen tulos sai vain miettimään mitä ihmettä Noah ja muut Nordwind Equestrianilla miettisivät jos he katsoisivat miten minun ja Harrin ura etenee.
**
Vajaata viikkoa myöhemmin me oltiin Harrin kanssa starttiviivalla Ruotsissa ja Solgårdens Slottin avajaiskilpailuissa. Näissä kilpailussa me otettiin omanlainen askel taaksepäin, sillä olin ilmoittanut Harrin CIC* tason luokkaan. Seuraava luokka olisi ollut CIC**** ja niin suuri korotus ei ollut meille mitenkään mahdollinen.
Mä en millään olisi kerennyt opetella – saati opettaa Harrille – vaativa A:n juttuja. En mä toisaalta tiennyt että oltaisiinko me päästy 20cm korkeammista maastoesteistä ylitse. Tai ehkä me oltaisiin selvitty esteistä, mutta kouluosuus olisi todennäköisesti ollut meidän epäonnemme.
Lopputulosten sija 25/36 ei kyllä luvannut sekään liian positiivistä, ottaen huomioon jotta CIC* taso oli periaatteessa hieman matalampaa estekorkeutta lukuunottamatta se mitä me oltiin totuttu kisaamaan ja mistä meidän olisi pitänyt suoriutua ongelmitta hyvänä päivänä…
***
”Samuel, vedä henkeä syvään. Just noin. Ja sitten uudelleen. Viiiiiiielä kerran.”
”Noni, parempi?”
Nyökkäsin, sillä en tiennyt mitä minun olisi pitänyt vastata. Mua stressasi edelleen mutta samalla tiesin että mun stressini ei helpottaisi ennen kuin Altai olisi tukevasti jokaisen neljän kavionsa verran Kultasaaren kartanon pihamaalla.
Mä olin kiitollinen siitä että Feetu oli täällä vaikka olikin arki. Harrin paluu ei ollut näin stressaavaa, mutta toisaalta kimon kohdalla oltiin puhuttu nuoresta hevosesta, kun taas Altain kohdalla kyseessä oli maitovarsa.
Kuljetusliike, jonka olin palkannut tuomaan mustan varsan briteistä suomeen oli onneksi ollut maineensa veroinen ja olin saanut tasaisesti kuvapäivityksiä Altain matkasta kohti Suomea. Viimeisin päivitys kuskilta oli tullut vajaa pari tuntia sitten kun kuski oli ilmoittanut aikaikkunan, jonka sisään kuljetuksen pitäisi olla Kultasaaren pihamaalla.
Viestin saatuani olin suunnannut suoraan tallille odottamaan. Puoli tuntia meni kuin siivillä tarkistaessani että kaikki Altain varusteet ja muut olivat paikoillaan. Tekemisen ”loppuessa” olin ravannut jatkuvasti tallin ja pihamaan välillä. Kellon tikittäessä eteenpäin mun stressini yritti ottaa ylivaltaa. Kaikki ne vuodet, joiden aikana Feetu oli kulkenut mun vierelläni kuntouttaessani itseäni sille tasolle, jossa mä olin tällä hetkellä, Feetukin oli oppinut keinon jos toisenkin kuinka minua oli mahdollista saada rauhoittumaan.
”Mitä jos mennään kahville? Täs on kuitenkin vielä sen verran aikaa että keretään ihan hyvin ja sun muutenkin kannattais istua alas. Sä oot taas ollu menossa nii paljon ja monenlaisella tavalla että se kohta varmaan kostautuu.”
“En mä pysty… mitä jos tässä loppumatkalla on käynytkin jotakin?”
”Turha sitten ainakaan mulle valittaa siitä että sun selkä on kipeä ja liikkuminen muutenkin sattuu” Feetu tuhahti samalla kun kääntyi suuntaamaan talliin sisälle. Mä tiesin mitä aviomieheni ajoi takaa ja vaikka mä olinkin varmasti toisen mielestä Ihan Helvetin Raskas tällä hetkellä, osasi tuo silti vetää juuri niistä oikeista naruista, joilla sai minut kuuntelemaan.
Vaikka Feetu olikin saanut minut istumaan alas, ei se ollut todellakaan helppoa, vaan mä tuijotin kelloa koko ajan. Kun kuskin saapumiseen oli enää vain viitisen minuuttia mä palasin, takasin ravaamiseni pariin.
Kuullessani vihdoin ja viimein lähestyvän rekan moottorin äänet mä pystyin pysähtymään paikalleni ja katseeni seurasi vaalean autoa lähestymistä. Kuskin lopulta pysäyttäessä auton Kultasaaren pihamaalle mun oli pakko pidätellä itseäni jotta en harpponut availemaan rampin lukituksia jotta näkisin Altain.
“Samuel Vainio?” kuski varmisti laskeuduttuaan alas hytistä ja kierrettyään auton toiselle puolelle.
“Jep”
“Mä annan tosta jo tuon Altain passin niin se ei unohdu. Voin sanoa että tää oli varmaan parhaiten matkustanut varsa ikinä ja näitä on tullut jonkin verran kuitenkin kuskattua. Tokihan meillä on tuollainen vanha ruuna, jota me käytetään kaverina näissä kuljetuksissa, mutta tämä olis varmaan matkannu ilman kaveriakin” kuski kertoi samalla kun ojensi minulle Altain passin ennen kuin alkoi avaamaan rampin lukitusta. Rampin laskeutuessa siten että luonnonvalo pääsi loistamaan kuljetustilaan, auton sisältä kuului muutama erilainen hörähdys ja hirnahdus, ennen kuin ramppi oli sen verran alhaalla että saatoin nähdä tutun mustan profiilin.
Tokihan Altai oli kerennyt muuttumaan siitä kun olin viimeksi varsan nähnyt. Kuitenkaan nuori ori ei ollut kerennyt muuttumaan liikaa tässä välissä joten se oli helppo tunnistaa omakseni.
Altai laskeutui ramppia pitkin varovaisen päättäväisin askelin ja kunhan viimeinenkin orin kavioista oli asettunut Kultasaaren tallipihalle musta ori nosti päänsä kiinnostuneena ylös ja katseli uutta ympäristöään.
“Mäpä annan sulle tästä tän narun niin pääsette aloittamaan kotiutumisen” kuski totesi taluttaessaan Altaita luokseni ja lopulta orin naru vaihtoi pitelijää ja Altai oli viimeinkin kotona. En edes huomannut kuskin lähtöä, keskittyessäni vain nuoreen oriini. Koska tiesin Altain seisseen pitkään rekassa, kävelytin nuorta oria ympäri tallipihaa jotta se sai mahdollisuuden oikoa jalkojaan.
“Ooksä nähny Samuel tän?” Feetun ääni kysyi jostain takaamme. Käänsin mustan orin ympäri ja talutin Altain lähemmäksi jotta näin paremmin paperin, jota mies yritti minulle näyttää. Paperi paljastui valokuvaksi taluttamastani nuoresta orista, joka oli napannut jostain itselleen ruusukkeen kantoonsa. Kuva sai minut naurahtamaan, sillä se vaikutti siltä jotta nuori ori tietäisi että siitä olisi - toivottavasti - tulossa tähti.
“En. Tai ainakaan Noah ei oo maininnut mulle mitään tuosta kuvasta.”
Annettuani nuoren orin oikoa jalkojaan, oli aika lähteä taluttamaan Altai kohti pihattoa, jossa ori saisi elää siihen asti että sen kanssa päästäisiin kunnolla työnteon pariin, jolloin sille toivottavasti löytyisi karsinapaikka.
**
Mä en ollut pystynyt keskittymään rautakruunuun treenaamiseen ihan sellaisella tavalla kuin mitä mä halusin. Ehkä oli ollut täysi idiotismi ilmoittaa Harri kilpailemaan vain puolitoista viikkoa sen jälkeen kun Altai oli saapunut suomeen. Vaikka kenttäkisakausi olikin täällä lyhyt, olisi meidän ehkä kuitenkin kannattanut jättää tänä vuonna tämä yksi suomen pääkisoista väliin.
Reilun 61% koulukoe ja kolmen puomin rataestekoe eivät luvanneet kovin hyvää viimeiseen ja ratkaisevaan päivään lähtiessä. Jollain ilveellä me onnistuttiin kuitenkin tsemppaamaan maastossa ja 27 lähtijän joukosta me noustiin sijalle 6.
Noh, viimeisen päivän pistetilin avauksella ei paljoa näissä karkeloissa juhlittu ja jäädessämme 14p päähän voittajasta ei meidän piste saldollamme ollut sijaa 16/20 korkeammalle asiaa. Tokihan sitä olisi halunnut kauden pääkisassa pärjätä paremmin, mutta tänä vuonna tilanne ei vain ollut meidän puolellamme. Ehkä ensi vuonna meillä voisi olla Harrin kanssa parempi mahdollisuus näyttää kyntemme kenttävuoden pääkisassa.
Kuvituskuvan (c) marjahilla
Kommentit
Lähetä kommentti