Keltainen ruusuke Katan suitsissa sekä 200 v€ meidän tulevassa matkakassassamme tuntui tässä hetkessä omanlaiselta erävoitolta. Ilman yhtä puomia meidän aika olisi riittänyt toiselle sijalle viidennen sijaan. Varmaan jos mä olisin vain uskaltanut puskea tammaa laukkaamaan hieman reippaammin me oltaisiin voitu jopa kuroa kiinni ne 0,014 sekuntia, jotka erottivat meidät ja voittajan. Se, että me alettiin vihdoin ja viimein saamaan kiinni tuloksista oli ihan positiivista, vaikkakin meidän tulokset alkoivat olemaan kohdillaan vasta alemmalla tasolla kuin mitä tamman koulutustaso olikaan.
Totta puhuen ehkä meidän onnistuminen pitkästä aikaa sai mut hieman liiankin varmaksi 120 cm luokkaa ajatellen. Olisihan mun pitänyt tietää, jotta tällaisella liiallisella itsevarmuudella astiat todellakin menee vituiksi ja jos niitä ei muulla tavalla vituilleen saa, niin kolme puomia on ihan hyvä keino. Mä en tajunnut miksi meillä ei homma toiminut meidän omalla tasolla, vaikka tasoa alemmilla radoilla tamma kuitenkin suoritti ajoittain ihan superistikin.
Kai mä olisin ymmärtänyt, jos Kata olisi ollut edes punainen, mutta perkele kun se oli ruunikko… Isoa täysiveriprosenttiakaan ei voinut tamman kanssa syyttää, sillä kolme lähintä polvea oli puhtaita trakehnereita. En mä tiennyt, että oliko tamma sitten tällainen vain sen vuoksi, jotta kumpikaan sen vanhemmista ei ollut millään tavalla helppoja, mutta voi helvetti, että mä toivoin, jotta ikä toisi tammaan järkevyyttä. Toisaalta se, montako vuotta sitä (ihmettä) saisi odotella olisikin sitten ihan oma juttunsa…
Ehkä mä jollain tasolla myös toivoin sitä, että mitä enemmän Katalle saisi ratoja alle, tamman meno alkaisi tasaantumaan sitäkin kautta ja jos me alettaisiin jättämään, vaikka yksi puomi enemmän kannattimille kuin heittämään kenttien tai maneesien pohjille. Totta puhuen mä olisin varmaan yllättynyt, ellei Kultasaaret ilmoittaisi, jotta me ei oltukaan tamman kanssa tervetulleita liittymään isommalle Euroopan kiertueelle, johon seuraavalla viikolla olisimme lähdössä.
Kultasaaresta itsestään oli kuulemma lähdössä seitsemän hevosta ja neljä muuta ulkopuolista ratsua mun ja Katan lisäksi. Sitten vain pitäisi toivoa, jotta ruunikko ei nolaisi meitä ihan täysin varsinkin, kun mulla ei enää ollut mun luottopakkia auttamassa ja tsemppaamassa mua niinä hetkinä, kun mä mietin mitä ihmettä Katan kanssa pitäisi tehdä. Kuitenkin se, jotta me oltiin selvitty Guldholm Summer Festivalista oli jo paljon.
Koska kisoihin lähtö oli keskiviikkona, olin sopinut Sofian kanssa, jotta saapuisimme Katan kanssa kartanolle jo maanantaina. Meillä oli kuitenkin edessämme pitkä ajomatka suomen halki, sillä Pronssijoki kuitenkin sijaitsi ihan eripuolella maata Hankoon katsottuna. Tokihan pari lisäyötä tarkoittivat myös lisäkuluja, mutta samalla Kata saisi myös tutustua – etäältä toki – tuleviin matkakavereihinsa. Samalla tamma saisi myös rentoutua pari päivää ennen matkaan lähtöä, vaikka jotenkin ehkä uskalsin epäillä, jotta Kata ei sitä tulisi tekemään. Toisaalta ehkä kisatunnelmaa rennompi fiilis voisi auttaa ruunikkoa käyttäytymään (ja voi jeesus mä toivoin sitä!) eikä se käyttäytyisi kuin täysi mielipuoli.
Kääntäessäni ajoneuvoyhdistelmän tutun tallin pihalle, saatoin huomata kuinka tallirakennuksesta asteli juuri samaan aikaan punahiuksinen nainen.
”Moikka! Sä taidat olla Hannes? Sofia kertoikin, jotta te olisitte tulossa tänään jossain kohtaa. Mä olen Eerika ja vastuussa tallista.”
”Oikeaksi mieheksi epäilit” vastasin hymähtäen. ”Me ollaan lähdössä keskiviikkona sinne Euroopan kisaturneelle, mutta tultiin tuolta toiselta puolelta Suomea, niin sovittiin jotta voitaisiin tulla jo tänään niin Kata saa vähän olla ennen lähtöä.”
”Näin mä vähän kuulinkin, jotta teillä olis pidempi matka jo pelkästään tänne. Tota haluatko nähä ensin karsinan joka tammalle on varattu vai otetaanko vaan heti hevonen ulos?”
”Ehkä vois olla turvallisempaa ottaa Kata ensin ulos. Sanotaanko että se on punaisen tamman sielu ruunikossa ruumiissa…”
Eerika ei vastannut nyökkäystä suuremmin ennen kuin lähti kävelemään kohti trailerin peräosaa ja availemaan pressun kiinnityksiä samalla kun itse avasin sivuoven, jotta saatoin pujahtaa Katan luokse.
”Avaa vaan” huikkasin parin minuutin jälkeen Eerikalle merkiksi siitä, jotta rampin ja takapuomin voisi availla, jotta pääsen peruuttamaan Katan ulos. Yllätyksekseni tamma peruutti kopista nätisti, mutta heti kun vain jokainen kavio oli tukevasti maassa, piti sen tietenkin nähdä joku mörkö, jota kukaan muu ei varmasti voisi nähdä, saati ymmärtää. Purin hampaitani yhteen, jotta en olisi kironnut ääneen ruunikon käytöstavattomuutta. Onnekseni tamma kuitenkin rauhoittui nopeasti ja pääsin seuraamaan punapäätä kohti tamman väliaikaista karsinaa. Katan ollessa karsinassa Eerika näytti minulle mihin voisin tuoda tamman rehut, jotta he osaisivat Joelin kanssa ruokkia tamman.
Katan juttujen ollessa paketissa sekä kopin ollessa siistinä ja väliaikaisessa parkissaan, oli aika poimia oma reppuni autosta ja suunnata kirjautumaan Kultasaaren majataloon, josta oli varannut itselleni majoituksen näiksi pariksi yöksi, jotka kartanolla viettäisin.
****
Tiistai aamuna tuntui omanlaiselta luxukseltaan nukkua juuri niin pitkään kuin halusinkaan – vaikka se meinasi myös aamupalan ohittamista – ja heräillä ihan rauhassa. Vaikka en laittanutkaan perhe-elämää pahiteekseni – elettiin sitä sitten kotona tai työpaikalla – tällainen mahdollisuus viettää omaa-aikaa aina välillä tuli kyllä tarpeeseen.
Pitkän ja hitaan aamun jälkeen oli aika vaihtaa vaatteet ja lähteä suuntaamaan kohti tallia. Totta puhuen tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin lähdössä tällaiselle isommalle kisareissulle niin en ollut täysin varma siitä, kuinka Kata kannattaisi liikuttaa. Ehkä jokin sellainen kevyt verryttelevä jumppa voisi olla tänään paikoillaan ja huomenna aikataulusta riippuen tamma saisi joko vapaapäivän tai sitten pyrkisin vain juoksuttamaan ruunikon ennen lähtöä.
Tallille päästessäni keräsin tamman varusteet helposti saataville ennen kuin lähdin hakemaan Kataa. Tamma oli yllättävän rauhallisen oloinen pienessä väliaikaistarhassaan, eikä se ollut näyttänyt saavan itseään yllättäen solmuun, vaikka olinkin antanut luvan jättää sille riimun päähän. Kotona tamma sai tarhailla ilman riimua, mutta täälä en uskaltanut ottaa riskiä siitä, että ruunikko keksisi jotain idioottia eikä se antaisi kiinni. Totta puhuen en olisi ollut yllättynyt, jos ruunikko ei olisi antanut minulle kiinni hakiessani sitä sisään.
Katan jatkaessa järkevää käyttäytymistään aloin jo epäilemään oliko tamma sittenkään kunnossa vai mikä ihme siihen oli mennyt. Totta puhuen en mä laittanut pahakseni sitä, että ruunikko osasi käyttäytyä ja jotta mun ei tarvitsisi hävetä sitä. Oikeastaan jos tamma oli päättänyt yllättäen kasvaa vihdoin ja viimein aikuiseksi hevoseksi, se ei haittaisi minua ja tästä kisaturneesta voisi tulla huomattavasti helpompi.
Päästessämme talliin kiinnitin Katan käytävälle, ennen kuin aloin harjaamaan ruunikkoani ja laittamaan sitä kuntoon. Katan ollessa varustettuna irrotin sen käytävältä ja lähdin taluttamaan tammaa ulos ja kohti kenttää. Noustessani tammani selkään ja pyytäessäni sen liikkeelle, Katan liike onneksi tuntui normaalilta mikä helpotti hieman mietteitäni siitä, oliko ruunikko sittenkään kunnossa. Puolentunnin eteen-alas hölkkäily sai olla tänään Katan pääasiallinen liikutusmuoto, vaikka varmasti kävisinkin vielä illalla kävelyttämässä tammaa, jotta se saisi vielä hieman liikettä.
**
Keskiviikon ja ensimmäisen reissupäivän tullessa eteen mä tunsin sellaista mukavaa pientä kutkutusta. Koska olin ottanut aamun taas hieman rennommin, se tarkoitti sitä, jotta Katan liikutus sai jäädä tältä päivältä välistä ja sen sijaan olin auttanut Kultasaaria ja muita pakkaamaan rekkoja.
Kaiken ollessa valmiina ja lähtiessämme matkaan toivoin vain jotta koko reissu menisi hyvin, vaikka kaikki olisi varsinkin meidän kanssa mahdollista.
Totta puhuen ehkä meidän onnistuminen pitkästä aikaa sai mut hieman liiankin varmaksi 120 cm luokkaa ajatellen. Olisihan mun pitänyt tietää, jotta tällaisella liiallisella itsevarmuudella astiat todellakin menee vituiksi ja jos niitä ei muulla tavalla vituilleen saa, niin kolme puomia on ihan hyvä keino. Mä en tajunnut miksi meillä ei homma toiminut meidän omalla tasolla, vaikka tasoa alemmilla radoilla tamma kuitenkin suoritti ajoittain ihan superistikin.
Kai mä olisin ymmärtänyt, jos Kata olisi ollut edes punainen, mutta perkele kun se oli ruunikko… Isoa täysiveriprosenttiakaan ei voinut tamman kanssa syyttää, sillä kolme lähintä polvea oli puhtaita trakehnereita. En mä tiennyt, että oliko tamma sitten tällainen vain sen vuoksi, jotta kumpikaan sen vanhemmista ei ollut millään tavalla helppoja, mutta voi helvetti, että mä toivoin, jotta ikä toisi tammaan järkevyyttä. Toisaalta se, montako vuotta sitä (ihmettä) saisi odotella olisikin sitten ihan oma juttunsa…
Ehkä mä jollain tasolla myös toivoin sitä, että mitä enemmän Katalle saisi ratoja alle, tamman meno alkaisi tasaantumaan sitäkin kautta ja jos me alettaisiin jättämään, vaikka yksi puomi enemmän kannattimille kuin heittämään kenttien tai maneesien pohjille. Totta puhuen mä olisin varmaan yllättynyt, ellei Kultasaaret ilmoittaisi, jotta me ei oltukaan tamman kanssa tervetulleita liittymään isommalle Euroopan kiertueelle, johon seuraavalla viikolla olisimme lähdössä.
Kultasaaresta itsestään oli kuulemma lähdössä seitsemän hevosta ja neljä muuta ulkopuolista ratsua mun ja Katan lisäksi. Sitten vain pitäisi toivoa, jotta ruunikko ei nolaisi meitä ihan täysin varsinkin, kun mulla ei enää ollut mun luottopakkia auttamassa ja tsemppaamassa mua niinä hetkinä, kun mä mietin mitä ihmettä Katan kanssa pitäisi tehdä. Kuitenkin se, jotta me oltiin selvitty Guldholm Summer Festivalista oli jo paljon.
Koska kisoihin lähtö oli keskiviikkona, olin sopinut Sofian kanssa, jotta saapuisimme Katan kanssa kartanolle jo maanantaina. Meillä oli kuitenkin edessämme pitkä ajomatka suomen halki, sillä Pronssijoki kuitenkin sijaitsi ihan eripuolella maata Hankoon katsottuna. Tokihan pari lisäyötä tarkoittivat myös lisäkuluja, mutta samalla Kata saisi myös tutustua – etäältä toki – tuleviin matkakavereihinsa. Samalla tamma saisi myös rentoutua pari päivää ennen matkaan lähtöä, vaikka jotenkin ehkä uskalsin epäillä, jotta Kata ei sitä tulisi tekemään. Toisaalta ehkä kisatunnelmaa rennompi fiilis voisi auttaa ruunikkoa käyttäytymään (ja voi jeesus mä toivoin sitä!) eikä se käyttäytyisi kuin täysi mielipuoli.
Kääntäessäni ajoneuvoyhdistelmän tutun tallin pihalle, saatoin huomata kuinka tallirakennuksesta asteli juuri samaan aikaan punahiuksinen nainen.
”Moikka! Sä taidat olla Hannes? Sofia kertoikin, jotta te olisitte tulossa tänään jossain kohtaa. Mä olen Eerika ja vastuussa tallista.”
”Oikeaksi mieheksi epäilit” vastasin hymähtäen. ”Me ollaan lähdössä keskiviikkona sinne Euroopan kisaturneelle, mutta tultiin tuolta toiselta puolelta Suomea, niin sovittiin jotta voitaisiin tulla jo tänään niin Kata saa vähän olla ennen lähtöä.”
”Näin mä vähän kuulinkin, jotta teillä olis pidempi matka jo pelkästään tänne. Tota haluatko nähä ensin karsinan joka tammalle on varattu vai otetaanko vaan heti hevonen ulos?”
”Ehkä vois olla turvallisempaa ottaa Kata ensin ulos. Sanotaanko että se on punaisen tamman sielu ruunikossa ruumiissa…”
Eerika ei vastannut nyökkäystä suuremmin ennen kuin lähti kävelemään kohti trailerin peräosaa ja availemaan pressun kiinnityksiä samalla kun itse avasin sivuoven, jotta saatoin pujahtaa Katan luokse.
”Avaa vaan” huikkasin parin minuutin jälkeen Eerikalle merkiksi siitä, jotta rampin ja takapuomin voisi availla, jotta pääsen peruuttamaan Katan ulos. Yllätyksekseni tamma peruutti kopista nätisti, mutta heti kun vain jokainen kavio oli tukevasti maassa, piti sen tietenkin nähdä joku mörkö, jota kukaan muu ei varmasti voisi nähdä, saati ymmärtää. Purin hampaitani yhteen, jotta en olisi kironnut ääneen ruunikon käytöstavattomuutta. Onnekseni tamma kuitenkin rauhoittui nopeasti ja pääsin seuraamaan punapäätä kohti tamman väliaikaista karsinaa. Katan ollessa karsinassa Eerika näytti minulle mihin voisin tuoda tamman rehut, jotta he osaisivat Joelin kanssa ruokkia tamman.
Katan juttujen ollessa paketissa sekä kopin ollessa siistinä ja väliaikaisessa parkissaan, oli aika poimia oma reppuni autosta ja suunnata kirjautumaan Kultasaaren majataloon, josta oli varannut itselleni majoituksen näiksi pariksi yöksi, jotka kartanolla viettäisin.
****
Tiistai aamuna tuntui omanlaiselta luxukseltaan nukkua juuri niin pitkään kuin halusinkaan – vaikka se meinasi myös aamupalan ohittamista – ja heräillä ihan rauhassa. Vaikka en laittanutkaan perhe-elämää pahiteekseni – elettiin sitä sitten kotona tai työpaikalla – tällainen mahdollisuus viettää omaa-aikaa aina välillä tuli kyllä tarpeeseen.
Pitkän ja hitaan aamun jälkeen oli aika vaihtaa vaatteet ja lähteä suuntaamaan kohti tallia. Totta puhuen tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin lähdössä tällaiselle isommalle kisareissulle niin en ollut täysin varma siitä, kuinka Kata kannattaisi liikuttaa. Ehkä jokin sellainen kevyt verryttelevä jumppa voisi olla tänään paikoillaan ja huomenna aikataulusta riippuen tamma saisi joko vapaapäivän tai sitten pyrkisin vain juoksuttamaan ruunikon ennen lähtöä.
Tallille päästessäni keräsin tamman varusteet helposti saataville ennen kuin lähdin hakemaan Kataa. Tamma oli yllättävän rauhallisen oloinen pienessä väliaikaistarhassaan, eikä se ollut näyttänyt saavan itseään yllättäen solmuun, vaikka olinkin antanut luvan jättää sille riimun päähän. Kotona tamma sai tarhailla ilman riimua, mutta täälä en uskaltanut ottaa riskiä siitä, että ruunikko keksisi jotain idioottia eikä se antaisi kiinni. Totta puhuen en olisi ollut yllättynyt, jos ruunikko ei olisi antanut minulle kiinni hakiessani sitä sisään.
Katan jatkaessa järkevää käyttäytymistään aloin jo epäilemään oliko tamma sittenkään kunnossa vai mikä ihme siihen oli mennyt. Totta puhuen en mä laittanut pahakseni sitä, että ruunikko osasi käyttäytyä ja jotta mun ei tarvitsisi hävetä sitä. Oikeastaan jos tamma oli päättänyt yllättäen kasvaa vihdoin ja viimein aikuiseksi hevoseksi, se ei haittaisi minua ja tästä kisaturneesta voisi tulla huomattavasti helpompi.
Päästessämme talliin kiinnitin Katan käytävälle, ennen kuin aloin harjaamaan ruunikkoani ja laittamaan sitä kuntoon. Katan ollessa varustettuna irrotin sen käytävältä ja lähdin taluttamaan tammaa ulos ja kohti kenttää. Noustessani tammani selkään ja pyytäessäni sen liikkeelle, Katan liike onneksi tuntui normaalilta mikä helpotti hieman mietteitäni siitä, oliko ruunikko sittenkään kunnossa. Puolentunnin eteen-alas hölkkäily sai olla tänään Katan pääasiallinen liikutusmuoto, vaikka varmasti kävisinkin vielä illalla kävelyttämässä tammaa, jotta se saisi vielä hieman liikettä.
**
Keskiviikon ja ensimmäisen reissupäivän tullessa eteen mä tunsin sellaista mukavaa pientä kutkutusta. Koska olin ottanut aamun taas hieman rennommin, se tarkoitti sitä, jotta Katan liikutus sai jäädä tältä päivältä välistä ja sen sijaan olin auttanut Kultasaaria ja muita pakkaamaan rekkoja.
Kaiken ollessa valmiina ja lähtiessämme matkaan toivoin vain jotta koko reissu menisi hyvin, vaikka kaikki olisi varsinkin meidän kanssa mahdollista.
Kommentit
Lähetä kommentti