Guldholm Summer Festivalin kutsun ilmestyessä tallin seinälle, mä mietin pitkään lähdettäisiinkö me Harrin kanssa kilpailemaan. Kimo oli saanut viettää enemmän tai vähemmän eläkehevosen elämää jo pitkään, vaikka olinkin yrittänyt pitää Harrin liikkeessä niin oman- kuin orinkin kunnon ylläpitämiseksi. Varmaan suurin ruosteisuus meillä oli tällä hetkellä maastoesteillä. Toisaalta ehkä me kerettäisiin käymään kerran tai kaksi maastoesteillä, joten ehkä me voitaisiin selvitä ehkä jollain tasolla näistä kilpailuista.
Millään tulostavoitteella me ei kyllä lähdettäisi startteihin, vaan enemmänkin vain kannatuksen vuoksi. En mä oikeastaan edes tiennyt minkä vuoksi olin ilmoittanut meidät meidän omalle tasolle enkä startannut mitään helpompaa. Toisaalta pitkässä luokassa starttaaminen oli ehkä omalle kropalle hieman kevyempää, tai sitten vain uskottelin siten itselleni ja pitkä kenttäluokka pitkästä aikaa olikin vain täysi virhe.
Maanantaina mun oli pakko päästä lievittämään omia kisahermojani ja suunnatessani illansuussa Kultasaareen oli kisahumua vielä ilmassa, vaikka se olikin selkeästi jo laantumassa. Tallissa oli yllättävänkin rauhallista suunnatessani kohti Harrin karsinaa. Kuullessaan lähenevät askeleet kimo nosti päätään ja käänsi katsettaan suuntaani. Todetessaan jotta saapujan olevan minä, ori päätyi hörähtämään pehmeästi, ennen kuin jatkoi etenemiseni seuraamista. Päästessäni Harrin luokse ujutin käteni hopeisten jouhten alle ja rapsutin kimoa hiljakseen otsalta. Ori painautui vain paremmin kättäni vasten ja en tiedä miten pitkään vietimme vain rapsutellen ja ollen.
Lopulta me molemmat vain huokaisimme syvään, ennen kuin vedin käteni Harrin otsalta ja suoristin olemukseni.
”Lähdetäänkö maastoon?” kysyin oriltani ennen kuin suuntasin vieressä sijaitsevaan satulahuoneeseen ja poimin satulan ja suitset mukaani. Jätettyäni varusteet karsinalle hain vielä Harrin harjapakin ennen kuin raotin orin karsinan ovea sen verran että mahduin astumaan karsinaan. Olin pyrkinyt laittamaan kimon valmiiksi käytävällä ja rauhoittamaan karsinan orin omaksi keitaaksi. Tänään mä kuitenkin halusin olla piilossa kaikkia.
Vaikka mä olinkin kuntoutunut kolarin jälkeen todella hyvin, silti paluu kenttäradoille tauon jälkeen jännitti. Kimo olisi kuitenkin parhaassa iässä ja Harri oli kokenut kenttähevonen. Ehkä mun pitäisi vain päästä kouluaitojen sisäpuolelle, jotta hermoni laantuisivat ja voisin taas keskittyä tekemiseen.
Tekemisestä puheenollen, Harri oli tainnut tottua kaikkien niiden neljän vuoden aikana joina ori oli ollut minulla Suomessa siihen, että en välttämättä ollut aina läsnä sitä hoitaessani. Nytkin velloin melkein koko harjauksen sekä varustamisen ajan omissa ajatuksissani, eikä kimo välittänyt siitä mitään. Lopulta Harri oli kuitenkin satuloitu ja oli aika käydä vielä hakemassa oma paukkuliivini ja muut varusteet ennen kuin talutin hannoverin pihamaalle ja ponnistin Harrin satulaan. Kiinnitettyäni paukkuliivini narun, painoin pohkeeni kevyesti orin harmaita kylkiä vasten ja annoin kimon lähteä astelemaan siihen suuntaan mihin ori halusi.
Tuntia myöhemmin palasimme Kultasaareen tyytyväisinä. Pysäyttäessäni Harrin tallipihaan kiitin kimoani rapsuttaen, ennen kuin aloin näpertämään liivin kiinnitystä irti jotta saatoin laskeutua alas. Olin juuri saanut jalkani irrotettua jalustimista, kun huomasin Sofian kävelevän ulos tallista.
”Sofia!” kutsuin naista etunimellään yrittäessäni kiinnittää huomionsa itseeni.
”Moikka!”
”Mä oon ens viikon alun poissa, lähden katsomaan Altaita. Feetu käy hoitamassa Harria” avasin viikonlopun suunnitelmiani ennen kuin jatkoin: ”mietin olisiko ok, jos sopisin varsan muuton lokakuun alkuun?”
Nainen mietti hetken ennen kuin päätyi vastaamaan: ”kyllä se passaa. Muistuta mua vähän lähempänä niin tehdään soppari valmiiksi ja katsotaan muutenkin hommat kuntoon.”
”Okei kiitos. Mä yritän muistaa sitten lähempänä. Mä sovin varmaan nyt kun käyn Nordwindillä niin asioita eteenpäin niin varmaan sen jälkeen osaan kertoa tarkempaa päivää.”
”Okei. No mutta hei, ilmoita tosiaan, kun tiedät enemmän. Ja tsemppiä huomiselle!” Sonja huikkasi vielä ennen kuin jatkoi matkaansa. Naisen loitottua heilautin jalkani viimein Harrin satulan ylitse ja laskeuduin alas.
Kimon ollessa valmis yöpuulle tarkistin vielä, että kisavarusteemme olisivat helposti löydettävissä seuraavana päivänä.
—
Hopeansävyiset jouhet olivat ihan liian pitkäksi venähtäneet. Jokainen lettikin, jonka orin harjaan olin saanut aikaan tuntui olevan yhtä kiero kuin kuka tahansa savolainen. Totta puhuen en ollut ikinä oikeastaan hyvä letittämään, mutta silti olin yleensä saanut edes jollain tasolla siistit letit aikaan. Lopulta viimeinenkin letti oli valmiina ja pääsin näpertelemään niistä sykeröitä.
”Sori poika, mutta sun sykeröt on ihan kauheat…” pahoittelin kimolle kuin hevonen ymmärtäisi sanojani. Kaivoin puhelimeni taskustani, jotta saatoin katsoa kelloa. Meillä oli vielä hyvin aikaa ennen verryttelyä, joten jätin Harrin hetkeksi rauhaan karsinaansa. Suuntasin taukotilaan ja kävin varmaan sadannen kerran lävitse edessä olevaa koulurataa, vaikka tiesinkin jotta osaisimme sen, vaikka unissamme. Ehkä pitkähkö kisatauko ja se, että paluu kisa-areenoille tapahtuisi juuri kotona sai minut ylianalysoimaan tulevaa.
Vierelläni sijaitseva kahvimuki viileni viilenemistään käydessäni koulurataa lävitse liike liikkeeltä, miettien miten jokaisen liikkeen tulisin ratsastamaan ja millaiset avut minun täytyisi Harrille antaa. Lopputervehdyksen tullessa kolmannen kerran eteeni tajusin katsoa kelloa ja totesin että jos en kohta alkaisi varustamaan kimoani meidän verryttelyaikamme olisi lähempänä nollaaa kuin sitä, mitä me todennäköisesti tarvitsisimme. Lopulta melkein täysi kahvimukillinen sai kaatua alas viemäristä ennen kuin suuntasin takaisin talliin ja laittamaan kimoani valmiiksi.
Ratsastaessani Harrin verryttely areenalle mä toivoin, jotta olisin ollut hieman enemmän asialla ja varannut hieman enemmän aikaa verryttelylle. Kuitenkin yritin parhaani verryttelyn kanssa sen ajan puitteissa mitä meille verryttelemiseen jäi. Meidän koulukoe ei millään tasolla ollut kaunis tai sulava, mutta sentään me selvittiin. Seuraavat kaksi päivää meidän täytyisi tehdä kyllä paljon parempia suorituksia, mutta sentään ensimmäinen osakoe olisi nyt takana.
---
Se, että me oltiin selvitty edellisenä päivänä koulukokeesta, oli helpottanut mun oloani hieman. Toki edelleen edessä olisi maasto- ja rataestekoe mutta sentään me oltaisiin ylitetty se suurin este, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, jotta olimme päässeet eilen kouluradalle.
Tänään edessä oleva maastoestekoe oli ehkä helpoin osakoe henkisesti kaikista kolmesta vain sen vuoksi, jotta suurinta osaa päivän osakokeesta ei tulisi kilpailtua yleisön edessä. Tokihan jokaisella esteellä oli oma tuomarinsa, mutta sen suurempaa yleisöä ei onneksi olisi todistamassa menoamme. Voisi hyvinkin olla, jotta me ei tehtäisi tänään puhdasta maastoa, mutta tieto siitä ei oikeastaan haitannut mua. Me lähdettäisiin maastoon pitämään hauskaa ja hakemaan lisää kokemusta ja rutiinia suorittamiseen.
Odottaessamme lähtökarsinassa Harri tuntui siltä, jotta ori olisi lähdössä lentoon. Lopulta mun suureksi onnekseni me saatiin lähtölupa ja antaessani orille laukka-avut Harri tuntui singahtavan sellaiseenkin laukkaan, jotta yllätyin todella suuresti siitä, miten suuresti kimo pystyikään askeltamaan. Ensimmäinen este tuntui tulevan eteen paljon nopeammin kuin olin sen ajatellut tulevankaan. Kimolla ei ollut kuitenkaan mitään ongelmaa päästä sen ylitse, kuten ei minkään muunkaan esteen. Totta puhuessa palatessamme maastosta täysin puhtaan suorituksen jälkeen mä en voinut uskoa, jotta me oltiin onnistuttu siinä. Vain kuusi muuta ratsukkoa meidän lisäksemme oli onnistunut tekemään puhtaan maaston. Jos me tehtäisiin huomenna hyvä ja ehjä rataestekoe, ehkä me voitaisiin pärjätä näissä kilpailuissa.
-----
Torstaina katsoessani kentän välituloksia mä olin oikeastaan yllättynyt siitä, jotta meidän nimi löytyi tuloslistan puolivälin paikkeilla. Samalla se loi toki omanlaiset paineensa sille, jotta millaisen tuloksen meidän pitäisi tänään tehdä rataesteillä. Totta puhuen mä en ees tiennyt millaiset tulospaineet meillä olisi niskassamme. Varmasti joku olisi googlannut nimeni ja nähnyt artikkelit onnettomuudestani sekä matkastani takaisin satulaan. Toisaalta en mä tiennyt pitäisikö mun edes välittää siitä mitä ihmiset ajattelivat musta, ja siitä mitä mä olin tekemässä, sillä kyseessä oli täysin mun urani.
Mä yritin pitää mielessä myös sen, jotta kyseessä olivat meidän ensimmäiset kisat pitkään aikaan, joten pelkästään se, että me päästiin starttiviivalle jokaisessa osakokeessa, oli oma voittonsa meille. Ehkä kukaan ei edes odottaisi, jotta me pärjättäisiin mun historian sekä pitkän kisataukomme takia. Totta puhuen, jos me haluttaisiin pärjätä näissä kisoissa meidän olisi tehtävä tänään Täydellinen rataestekoe. Kyllähän mä tiesin, jotta meillä olisi varmasti kaikki ne palaset mitä sellaiseen tarvittaisiin, joten varmaankin suurin epävarmuustekijä koko projektissa olisi se, miten mun pää kestäisi rataesteiden tuoman paineen.
Verryttelyssä Harri tuntui ehkä hieman väsähtäneeltä, mutta en mä voinut toisaalta oria syyttääkään, sillä se oli kuitenkin viettänyt osan kesästä täysin lomalla ja me ei oltu välttämättä treenattu sellaisella intensiteetillä, että me oltaisiin valmiita tällaiseen kisaan. Vain muutama verkkahyppy saikin tänään riittää meille, ennen kuin meidän olikin aika siirtyä kisa-areenalle, johon oli tuotu tallin koko erikoiseste valikoima. Tokihan esteitä oli välillä ihan arkitreenissäkin tarjolla, sillä hevosten oli hyvä tottua niihin muutenkin kuin vain kisoissa.
Kiertäessäni kisa-areenaa odottaessamme omaa vuoroamme totesin, jotta Koi- sekä Warepia boutiquen esteet voisivat olla meille tänään ongelmana. Kai mä keskityin heti radan alkupuolella olevaan sarviesteeseen sen verran että unohdin ensimmäisen esteen olemassaolon, josta me napattiin meidän ensimmäinen nelonen. Nelosiahan me kerättiin vielä viisi lisää sekä hieman aikavirheitä, joten kauas puhtaasta tai edes vähillä estevirheillä suoritetusta rataestekokeesta jäätiin hienosti.
Loppupeleissä meille kirjattiin 87.5 virhepistettä, joilla me jäätiin seitsemän sijan päähän ruusukkeesta. 1.3 virhepistettä erotti meidät ja edeltävän sijan. Top kymppiin meillä olikin sitten eroa jo kymmenen virhepisteen verran, joten sinne meillä ei olisi tällaisella tuloksella ollut mitään asiaa. Me oltiin kuitenkin melkein tuloslistan puolivälissä, joten ehkä tämä olisi meille hyvä sijoitus, ottaen kaiken huomioon. Ehkä ensi kerralla me tehtäisiin parempi suoritus, tai ehkä nämä olivat minun ja Harrin viimeiset yhteiset kenttäkisat. En mä ollut oikeastaan mistään varma ja todennäköisesti orin seuraavat kisat menisivätkin ihan fiilispohjalla. Tai no, käytäisiinhän me sunnuntaina vielä humputtelemassa match showssa, mutta sitten kisajutut olisivat siinä hetkeksi. Ellen sitten innostuisi ilmoittamaan oria yllättäen johonkin, mutta totta puhuen mä en edes tiennyt mitä meidän kannattaisi kisata jatkossa, jos me edes enää kisattaisiin.
En mä tiennyt oliko musta enää tähän.
Millään tulostavoitteella me ei kyllä lähdettäisi startteihin, vaan enemmänkin vain kannatuksen vuoksi. En mä oikeastaan edes tiennyt minkä vuoksi olin ilmoittanut meidät meidän omalle tasolle enkä startannut mitään helpompaa. Toisaalta pitkässä luokassa starttaaminen oli ehkä omalle kropalle hieman kevyempää, tai sitten vain uskottelin siten itselleni ja pitkä kenttäluokka pitkästä aikaa olikin vain täysi virhe.
Maanantaina mun oli pakko päästä lievittämään omia kisahermojani ja suunnatessani illansuussa Kultasaareen oli kisahumua vielä ilmassa, vaikka se olikin selkeästi jo laantumassa. Tallissa oli yllättävänkin rauhallista suunnatessani kohti Harrin karsinaa. Kuullessaan lähenevät askeleet kimo nosti päätään ja käänsi katsettaan suuntaani. Todetessaan jotta saapujan olevan minä, ori päätyi hörähtämään pehmeästi, ennen kuin jatkoi etenemiseni seuraamista. Päästessäni Harrin luokse ujutin käteni hopeisten jouhten alle ja rapsutin kimoa hiljakseen otsalta. Ori painautui vain paremmin kättäni vasten ja en tiedä miten pitkään vietimme vain rapsutellen ja ollen.
Lopulta me molemmat vain huokaisimme syvään, ennen kuin vedin käteni Harrin otsalta ja suoristin olemukseni.
”Lähdetäänkö maastoon?” kysyin oriltani ennen kuin suuntasin vieressä sijaitsevaan satulahuoneeseen ja poimin satulan ja suitset mukaani. Jätettyäni varusteet karsinalle hain vielä Harrin harjapakin ennen kuin raotin orin karsinan ovea sen verran että mahduin astumaan karsinaan. Olin pyrkinyt laittamaan kimon valmiiksi käytävällä ja rauhoittamaan karsinan orin omaksi keitaaksi. Tänään mä kuitenkin halusin olla piilossa kaikkia.
Vaikka mä olinkin kuntoutunut kolarin jälkeen todella hyvin, silti paluu kenttäradoille tauon jälkeen jännitti. Kimo olisi kuitenkin parhaassa iässä ja Harri oli kokenut kenttähevonen. Ehkä mun pitäisi vain päästä kouluaitojen sisäpuolelle, jotta hermoni laantuisivat ja voisin taas keskittyä tekemiseen.
Tekemisestä puheenollen, Harri oli tainnut tottua kaikkien niiden neljän vuoden aikana joina ori oli ollut minulla Suomessa siihen, että en välttämättä ollut aina läsnä sitä hoitaessani. Nytkin velloin melkein koko harjauksen sekä varustamisen ajan omissa ajatuksissani, eikä kimo välittänyt siitä mitään. Lopulta Harri oli kuitenkin satuloitu ja oli aika käydä vielä hakemassa oma paukkuliivini ja muut varusteet ennen kuin talutin hannoverin pihamaalle ja ponnistin Harrin satulaan. Kiinnitettyäni paukkuliivini narun, painoin pohkeeni kevyesti orin harmaita kylkiä vasten ja annoin kimon lähteä astelemaan siihen suuntaan mihin ori halusi.
Tuntia myöhemmin palasimme Kultasaareen tyytyväisinä. Pysäyttäessäni Harrin tallipihaan kiitin kimoani rapsuttaen, ennen kuin aloin näpertämään liivin kiinnitystä irti jotta saatoin laskeutua alas. Olin juuri saanut jalkani irrotettua jalustimista, kun huomasin Sofian kävelevän ulos tallista.
”Sofia!” kutsuin naista etunimellään yrittäessäni kiinnittää huomionsa itseeni.
”Moikka!”
”Mä oon ens viikon alun poissa, lähden katsomaan Altaita. Feetu käy hoitamassa Harria” avasin viikonlopun suunnitelmiani ennen kuin jatkoin: ”mietin olisiko ok, jos sopisin varsan muuton lokakuun alkuun?”
Nainen mietti hetken ennen kuin päätyi vastaamaan: ”kyllä se passaa. Muistuta mua vähän lähempänä niin tehdään soppari valmiiksi ja katsotaan muutenkin hommat kuntoon.”
”Okei kiitos. Mä yritän muistaa sitten lähempänä. Mä sovin varmaan nyt kun käyn Nordwindillä niin asioita eteenpäin niin varmaan sen jälkeen osaan kertoa tarkempaa päivää.”
”Okei. No mutta hei, ilmoita tosiaan, kun tiedät enemmän. Ja tsemppiä huomiselle!” Sonja huikkasi vielä ennen kuin jatkoi matkaansa. Naisen loitottua heilautin jalkani viimein Harrin satulan ylitse ja laskeuduin alas.
Kimon ollessa valmis yöpuulle tarkistin vielä, että kisavarusteemme olisivat helposti löydettävissä seuraavana päivänä.
—
Hopeansävyiset jouhet olivat ihan liian pitkäksi venähtäneet. Jokainen lettikin, jonka orin harjaan olin saanut aikaan tuntui olevan yhtä kiero kuin kuka tahansa savolainen. Totta puhuen en ollut ikinä oikeastaan hyvä letittämään, mutta silti olin yleensä saanut edes jollain tasolla siistit letit aikaan. Lopulta viimeinenkin letti oli valmiina ja pääsin näpertelemään niistä sykeröitä.
”Sori poika, mutta sun sykeröt on ihan kauheat…” pahoittelin kimolle kuin hevonen ymmärtäisi sanojani. Kaivoin puhelimeni taskustani, jotta saatoin katsoa kelloa. Meillä oli vielä hyvin aikaa ennen verryttelyä, joten jätin Harrin hetkeksi rauhaan karsinaansa. Suuntasin taukotilaan ja kävin varmaan sadannen kerran lävitse edessä olevaa koulurataa, vaikka tiesinkin jotta osaisimme sen, vaikka unissamme. Ehkä pitkähkö kisatauko ja se, että paluu kisa-areenoille tapahtuisi juuri kotona sai minut ylianalysoimaan tulevaa.
Vierelläni sijaitseva kahvimuki viileni viilenemistään käydessäni koulurataa lävitse liike liikkeeltä, miettien miten jokaisen liikkeen tulisin ratsastamaan ja millaiset avut minun täytyisi Harrille antaa. Lopputervehdyksen tullessa kolmannen kerran eteeni tajusin katsoa kelloa ja totesin että jos en kohta alkaisi varustamaan kimoani meidän verryttelyaikamme olisi lähempänä nollaaa kuin sitä, mitä me todennäköisesti tarvitsisimme. Lopulta melkein täysi kahvimukillinen sai kaatua alas viemäristä ennen kuin suuntasin takaisin talliin ja laittamaan kimoani valmiiksi.
Ratsastaessani Harrin verryttely areenalle mä toivoin, jotta olisin ollut hieman enemmän asialla ja varannut hieman enemmän aikaa verryttelylle. Kuitenkin yritin parhaani verryttelyn kanssa sen ajan puitteissa mitä meille verryttelemiseen jäi. Meidän koulukoe ei millään tasolla ollut kaunis tai sulava, mutta sentään me selvittiin. Seuraavat kaksi päivää meidän täytyisi tehdä kyllä paljon parempia suorituksia, mutta sentään ensimmäinen osakoe olisi nyt takana.
---
Se, että me oltiin selvitty edellisenä päivänä koulukokeesta, oli helpottanut mun oloani hieman. Toki edelleen edessä olisi maasto- ja rataestekoe mutta sentään me oltaisiin ylitetty se suurin este, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, jotta olimme päässeet eilen kouluradalle.
Tänään edessä oleva maastoestekoe oli ehkä helpoin osakoe henkisesti kaikista kolmesta vain sen vuoksi, jotta suurinta osaa päivän osakokeesta ei tulisi kilpailtua yleisön edessä. Tokihan jokaisella esteellä oli oma tuomarinsa, mutta sen suurempaa yleisöä ei onneksi olisi todistamassa menoamme. Voisi hyvinkin olla, jotta me ei tehtäisi tänään puhdasta maastoa, mutta tieto siitä ei oikeastaan haitannut mua. Me lähdettäisiin maastoon pitämään hauskaa ja hakemaan lisää kokemusta ja rutiinia suorittamiseen.
Odottaessamme lähtökarsinassa Harri tuntui siltä, jotta ori olisi lähdössä lentoon. Lopulta mun suureksi onnekseni me saatiin lähtölupa ja antaessani orille laukka-avut Harri tuntui singahtavan sellaiseenkin laukkaan, jotta yllätyin todella suuresti siitä, miten suuresti kimo pystyikään askeltamaan. Ensimmäinen este tuntui tulevan eteen paljon nopeammin kuin olin sen ajatellut tulevankaan. Kimolla ei ollut kuitenkaan mitään ongelmaa päästä sen ylitse, kuten ei minkään muunkaan esteen. Totta puhuessa palatessamme maastosta täysin puhtaan suorituksen jälkeen mä en voinut uskoa, jotta me oltiin onnistuttu siinä. Vain kuusi muuta ratsukkoa meidän lisäksemme oli onnistunut tekemään puhtaan maaston. Jos me tehtäisiin huomenna hyvä ja ehjä rataestekoe, ehkä me voitaisiin pärjätä näissä kilpailuissa.
-----
Torstaina katsoessani kentän välituloksia mä olin oikeastaan yllättynyt siitä, jotta meidän nimi löytyi tuloslistan puolivälin paikkeilla. Samalla se loi toki omanlaiset paineensa sille, jotta millaisen tuloksen meidän pitäisi tänään tehdä rataesteillä. Totta puhuen mä en ees tiennyt millaiset tulospaineet meillä olisi niskassamme. Varmasti joku olisi googlannut nimeni ja nähnyt artikkelit onnettomuudestani sekä matkastani takaisin satulaan. Toisaalta en mä tiennyt pitäisikö mun edes välittää siitä mitä ihmiset ajattelivat musta, ja siitä mitä mä olin tekemässä, sillä kyseessä oli täysin mun urani.
Mä yritin pitää mielessä myös sen, jotta kyseessä olivat meidän ensimmäiset kisat pitkään aikaan, joten pelkästään se, että me päästiin starttiviivalle jokaisessa osakokeessa, oli oma voittonsa meille. Ehkä kukaan ei edes odottaisi, jotta me pärjättäisiin mun historian sekä pitkän kisataukomme takia. Totta puhuen, jos me haluttaisiin pärjätä näissä kisoissa meidän olisi tehtävä tänään Täydellinen rataestekoe. Kyllähän mä tiesin, jotta meillä olisi varmasti kaikki ne palaset mitä sellaiseen tarvittaisiin, joten varmaankin suurin epävarmuustekijä koko projektissa olisi se, miten mun pää kestäisi rataesteiden tuoman paineen.
Verryttelyssä Harri tuntui ehkä hieman väsähtäneeltä, mutta en mä voinut toisaalta oria syyttääkään, sillä se oli kuitenkin viettänyt osan kesästä täysin lomalla ja me ei oltu välttämättä treenattu sellaisella intensiteetillä, että me oltaisiin valmiita tällaiseen kisaan. Vain muutama verkkahyppy saikin tänään riittää meille, ennen kuin meidän olikin aika siirtyä kisa-areenalle, johon oli tuotu tallin koko erikoiseste valikoima. Tokihan esteitä oli välillä ihan arkitreenissäkin tarjolla, sillä hevosten oli hyvä tottua niihin muutenkin kuin vain kisoissa.
Kiertäessäni kisa-areenaa odottaessamme omaa vuoroamme totesin, jotta Koi- sekä Warepia boutiquen esteet voisivat olla meille tänään ongelmana. Kai mä keskityin heti radan alkupuolella olevaan sarviesteeseen sen verran että unohdin ensimmäisen esteen olemassaolon, josta me napattiin meidän ensimmäinen nelonen. Nelosiahan me kerättiin vielä viisi lisää sekä hieman aikavirheitä, joten kauas puhtaasta tai edes vähillä estevirheillä suoritetusta rataestekokeesta jäätiin hienosti.
Loppupeleissä meille kirjattiin 87.5 virhepistettä, joilla me jäätiin seitsemän sijan päähän ruusukkeesta. 1.3 virhepistettä erotti meidät ja edeltävän sijan. Top kymppiin meillä olikin sitten eroa jo kymmenen virhepisteen verran, joten sinne meillä ei olisi tällaisella tuloksella ollut mitään asiaa. Me oltiin kuitenkin melkein tuloslistan puolivälissä, joten ehkä tämä olisi meille hyvä sijoitus, ottaen kaiken huomioon. Ehkä ensi kerralla me tehtäisiin parempi suoritus, tai ehkä nämä olivat minun ja Harrin viimeiset yhteiset kenttäkisat. En mä ollut oikeastaan mistään varma ja todennäköisesti orin seuraavat kisat menisivätkin ihan fiilispohjalla. Tai no, käytäisiinhän me sunnuntaina vielä humputtelemassa match showssa, mutta sitten kisajutut olisivat siinä hetkeksi. Ellen sitten innostuisi ilmoittamaan oria yllättäen johonkin, mutta totta puhuen mä en edes tiennyt mitä meidän kannattaisi kisata jatkossa, jos me edes enää kisattaisiin.
En mä tiennyt oliko musta enää tähän.
Kommentit
Lähetä kommentti