Elettyäni kaksi viikkoa valheessa, mun oli pakko todeta itselleni että en keksisi mitään keinoa kertoa Feetulle epäsuorasti siitä että olin ostanut uuden hevosen.
”Mun pitää kertoa sulle jotain…” puoliksi mutisin samalla kun kesityin vähän liian intensiivisesti hajottamaan jauhelihaa paistinpannulle.
”Liittyykö se jotenkin sun viimeisimpään hevosostokseen?”
Käännyin katsomaan vierelläni seisovaa miestä hämmentyneenä.
“Miten… Mistä?”
“Rakas, sä taisit unohtaa että oot antanut mulle täyden pääsyn sun pankkitilillesi sen vuoksi jos jotain tapahtuu ja totta puhuen kuus tonnia on sellainen summa jonka puuttumisen huomaa enemmän kuin helposti.
“Ai niin…”
En todellakaan ollut muistanut sitä faktaa jotta olin antanut naimisiin menomme jälkeen Feetulle täyden käyttöoikeuden pankkitiliini. Miehen mainittua asiasta toki kaikki palasi mieleeni ja muistin syyt miksi olin halunnut tällaisen päätöksen tehdä. Ehkä se ei ollut kaikista klassisin päätös joita avioparit tekivät, mutta omalla tavallani mua oli helpottanut tieto siitä että pahimman sattuessa mies ei olisi vastuussa kaikesta yksin, vaan ainakin osa kuluista olisi poissa toisen harteilta.
“Millaisen sä päädyit ostamaan?”
Sekoitin tirisemään alkanutta jauhelihaa sen näköisellä liikkeellä että ei ollut todellakaan hankala päätellä etten keskittynyt kirjaimellisesti käsillä olevaan tehtävään. Mä en tiennyt miten mä selviäisin kun kertoisin ostaneenikin jotain ihan muuta.
”Varsan. Se on vielä emänsä alla.”
”Oho. Eikös sun pitänyt kattella jotain vähän vanhempaa?”
”Piti… Altai vaan… Siinä oli jotain oikeaa, vähän niinkuin Harrissa.”
“No mutta sä ihan varmasti tiedät että mikä on se paras vaihtoehto. Ja jos sä pelkäät sitä että mä oon vihainen sulle siitä, että sä olit mennyt ehkä vähän mun selänkin takana ostamaan varsan niin en mä ole. Niin kauan kuin sä teet sellaisia valintoja joka sua itseäsi miellyttävät niin mä oon tyytyväinen. Sun pitää kuitenkin elää sen päätöksen kanssa ainakin seuraavat kaksi vuosikymmentä.”
Mä en tiennyt mitä vastata Feetulle, sillä mies osasi aina ajoittani saada mun olon tuntumaan jotenkin todella epävarmaksi siitä mitä mä olin tekemässä. En mä tiennyt mitä olin tehnyt jotta ansaitsin sellaisen miehen kuin mitä Feetu oli, sillä Feetu ei todellakaan ansainnut mua. Edes parhaina päivinä mä en voinut olla sellainen aviomies jonka toinen ansaitsisi ja joka olisi tuon arvoinen. Vaikka Feetu ottikin hyvin sen jotta olin ostanut jotain muuta kuin mitä olin alunperin katsellut, mä en siltikään osannut olla täysin varma siitä että mies olisi oikeasti okei mun päätökseni kanssa.
Lopulta mun oli pakko ravistaa päätäni, ennen kuin mä keskityin tekemään ruuan loppuun ja ainakin yritin syödä jotain. Olihan tämä keskustelu pakko käydä jossain kohtaa vaikka se ei ollutkaan millään tavalla tai tasolla helppo. Ketään muutahan mä en voinut tästä syyttää kuin itseäni ja ainakin halusin valehdella itselleni jotta muutaman päivän päästä olisi vähän helpompaa vaikka tässä kohtaa mun ajatukset olivat taas ihan täysin solmussa.
Vaikka mulla ei ollut mitään ajatusta käydä tänään Kultasaaressa, mä kaipasin omaa aikaani ja ehkä kaikista eniten mä kaipasin Harria. Totta puhuen mä aloin miettimään jotta olisiko mun sittenkin paras vain jatkaa kimon kanssa. Tokihan keskustelumme Feetun kanssa oli muistuttanut mua myös siitä, mitä mä en ollut saanut Harrin kanssa, mutta mitä mun olisi mahdollista saada nyt Altain kanssa. Vaikka mä en ollutkaan päässyt kouluttamaan Harria täysin alusta asti, oli ori ratsutettu Hollannissa niin hyvin että se pärjäsi myös mun osittaisena para ratsuna. Tokihan se olisi varmaan ollut paljon järkevämpää myydä aikanaan jollekin sellaiselle ratsastajalle joka olisi voinut viedä Harrin paljon korkeammalle tasolle tai sitten ainakin olisi voinut tehdä orin kanssa paljon parempaa ja tasaisempaa tulostasoa.
Hevoset olivat päässeet kesäkuun alussa laitumelle joten parkkeerattuani autoni tallin parkkipaikalle, suuntasin ensin talliin hakeakseni kimoni riimun ja narun. Matka ei ollut kovinkaan pitkä joten riimuja ja naruja ei pidetty laitumella, vaan ne oli tuotu talliin. Vaikka vielä elettäisiinkin kauneinta ja kuumenevinta kesää, tulisi syksy eteen kuin varkain. Vielä niin kaukana siintävä syksy tarkoittaisi myös sitä että Altai vieroitettaisiin emästään ja musta varsa olisi valmis muuttamaan kotiin. Tokihan tässä kohtaa pienoisena ongelmana oli myös se, että minulla ei ollut mitään paikkaa jota orin kohdalla olisi kodiksi voinut kutsua.
Tokihan itselleni olisi kaikista helpointa jos molemmat orit saisi samalle tallille tai huonommassa vaihtoehdossa edes lähekkäisille. Tokikaan en edes tiennyt mikä oli Kultasaaren tämän hetken tallipaikkatilanne. Oikeastaan ainakaan muutamaan vuoteen minua ei toisaalta haittaisi vaikka Altaille ei välttämättä olisi karsinapaikkaa jos nuorelle orille olisi pihattopaikka tarjolla. Tai jos nuorta oria ei haluttaisi laittaa pihattoon niin minulle sopisi kyllä myös sellainenkin versio jossa Harri muuttaisi pihattoon ja Altai saisi kimon karsinan.
Kultasaaren talli oli viileä ja hiljainen kävellessäni tuttua reittiä oikealle karsinalle. Nylonisen, joskus samettisen niskahihnan sekä puuvillaisen narun ollessa kädessäni lähdin suuntaamaan kohti laidunta. Hevoset olivat laitumen kauimmaisessa päässä ja nähdessään liikettä silmäkulmistaan sain muutamankin katseen puoleeni. Kuitenkaan en ollut mitenkään suosittu hevosten keskuudessa mikä ei välttämättä ollut huono, sillä Feetu olisi varmaan tappanut mut jos en olisi kuollut jo siinä kohtaa kun olisin jäänyt hevosten jalkoihin.
Sain oikeastaan kävellä aivan Harrin vierelle, ennen kuin kimo tuntui edes huomaavan minua.
”Hei poika” puhelin hevoselle samalla kun ojensin kättäni jotta saatoin laskea sen kevyesti Harrin lavalle. Yritin toimia rauhallisesti, mutta kuitenkin ennakoitavasti, sillä tarkoituksenani ei ollut ajaa kimoa kauemmaksi. Vaalea, ehkä vähän hien nihkeyttämä karva värähti käteni alla, mutta onnekseni ori ei päättänytkään poistua paikalta, vaan vaalea turpa pysyi heinikossa syvän huokauksen siivittämänä. Varmistuttuani siitä että ori pysyisi varmasti luonani, aloin kevyesti rapsuttamaan kimoa karvaa. Tämä sai Harrin nostamaan päätään hetkellisesti ruohikosta ja ori käänsi katseensa puoleeni, kuin tarkistaakseen mitä oli tapahtumassa.
Orin lopulta ottaessa muutaman askeleen eteenpäin, annoin käteni valahtaa sivulleni ja tarkistin missä muut hevoset ovat. En jotenkin jaksanut uskoa että tässä kohtaa, kun hevoset olivat olleet jo useamman päivän laitumella että ne keksisivät mitään tyhmää. Tokikaan hevosista ei ikinä tiennyt mitä ne keksivät sillä aina välillä tuntui jotta hevoset keksivät jotain ihan ihmeellistä aina silloin kun sitä vähiten odottaisi. Kaikki hevoset näyttivät kuitenkin olevan rennolla päällä joten uskalsin painautua kyykkyyn ja vain jatkaa hevosten katselemista. Tämän päivän jälkeen vain tällainen rento oleskelu hevosten kanssa oli juuri sitä mitä kaipasin. Tokihan minulla oli halutessani mahdollisuus ottaa Harri sisään, mutta ainakaan toisaiseksi en huomannut mitään mielihalua tehdä sen suuremmin mitään orin kanssa.
Katsellessani laiduntavia hevosia mietin samalla myös sitä, olisiko tänään se päivä kun mahdollisesti puhuisin Sofian kanssa siitä mahdollisuudesta josko Altaille olisi mahdollista saada paikka Kultasaaresta. Toisaalta mä en tiennyt jotta miten nainen ottaisi mun kysymykseni, sillä en ollut oikeastaan kertonut kenellekkään ajatuksistani etsiä toistakin hevosta. Kai puhuminen olisi ollut siinä mielessä järkevää jotta olisin varmasti voinut saada hyvää apua pohteideni kanssa. Monet varmasti olisivat nähneet jokaisessa varsassa sellaisia asioita joita en välttämättä itse nähnyt ja toisaalta samalla he olisivat varmasti voineet auttaa minua avaamaan silmiäni sellaisella tavalla jota en ollut vain vielä nähnyt.
Toisaalta en myöskään tiennyt että olisiko kukaan ollut valmis käymään kanssani tällaisia keskusteluja ja pallotteluja. Tokihan olin tutustunut jonkin verran muihinkin Kultasaarelaisiin, mutta en oikeastaan ollut vielä löytänyt ketään sellaista hyvää tallikaveria. Ehkä mä tein itselleni tässä tilanteessa kärpäsestä härkäsen, sillä ehkä mä jollain tavalla myös pelkäsin mitä ihmiset ajattelisivat kun he saisivat kuulla että tällainen rampa oli suunnittelemassa toisenkin hevosen ja vielä nuoren hevosen tai varsan ostamista. Tokihan mä olin toivottavasti päässyt sinä aikana mitä olin Harrin kanssa viettänyt Kultasaaressa pystynyt todistamaan sen, että huonostakin päivistä huolimatta musta olisi ratsastajaksi ja vaikka voisikin olla omalla tavallaan hullu ajatus ja idea hankkia nuori hevonen.
Feetusta oli tietenkin omanlaisensa apu ja mies tiesi kuitenkin paljon siitä mitä vuosikymmen takaperin oli tapahtunut ja minkä vuoksi olin joutunut rakentamaan elämäni uudelleen niin perusarjessa kuin myös hevosten parissa. Olihan Feetukin kulkenut hyvän osan tuota matkaa mukanani, vaikka mies ei ollutkaan nähnyt niitä synkimpiä vaiheita, kun todellisuus ja tilaisuus olivat vetäneet mielen hyvinkin syvään solmuun. Kaikista niistä pimeimmistä ajatuksista en ollut kuitenkaan Feetulle kertonut, enkä uskonut jotta mies tulisi ikinä kuulemaankaan niistä. Totta puhuen täysin varma mä en voinut olla tästä, sillä tiesin jotta halutessaan Feetu olisi päässyt lukemaan kaikki ne kirjaukset joita lääkärit ja muut hoitoalan ammattilaiset olivat vuosien aikana musta ja tilanteestani kirjanneet. Jos Feetu olisi lukenut kirjaukset, ei toinen olisi ainakaan kertonut asiasta mitään minulle. Tokihan voisi olla jotta Feetu antaisi minulle aikaa ja mahdollisuuden puhua asioista omaan tahtiini ja sellaisella tavalla joka olisi minulle se kaikista helpoin.
En ollut kuullut jotta joku olisi saapunut laitumelle, tai että minut olisi spotattu kyykkimästä laitumelta, ennen kuin vasta siinä kohtaa kun kuulin nurmen kahisevan vierelläni.
“Hei Samuel. Ootko kerennyt kauankin olemaan täällä?” pehmeällä äänellä lausutut sanat saivat minut kääntämään itseäni ympäri sellaisella tavalla jotta en varmasti tekisi äkillistä liikettä josta selkäni voisi ottaa itseensä. Oikeastaan pari sekuntia pidempään kestänyt liikerata tarjosi samalla myös minulle tilaisuuden päästä kiinni tähän hetkeen.
“Moi. Öö…. totta puhuen mä en tiedä” sopertelin vastaukseni, sillä minulla ei ollut mitään ajatusta siitä mitä kello oli, saati että kauanko olin viettänyt laitumella.
“No siis kello on kohta seitsemän” Sofia vastasi kaivettuaan puhelimensa taskusta ja tarkistettua kellonsa.
“Ai…” totesin sillä en odottanut että kello olisi ihan niinkään paljoa “Oon mä sitten parisen tuntia ollut täällä. Mä oon vaan ollut niin ajatuksissani että en oo huomannut ajan kulumista” totesin saatuani selvitettyä ensin itselleni sen, kauanko olinkaan oikeasti laitumella aikaa viettänyt.
Nainen ei vastannut mitään, vaan vietimme jonkin hetken hiljaisuudessa. Painoin katseeni nurmikkoon ja mietin että kehtaisinko ottaa esiin karsinapaikka tarpeeni. Toisaalta nyt kun Sofia olisi paikalla, voisi olla huomattavasti helpompaa ottaa asia puheeksi. Yritin hakea sopivia sanavalintoja vielä hetken, ennen kuin kuulin nurmen kahahtavan vierelläni naisen ottaessa ensimmäisiä askeleita eteenpäin.
“H… hei Sofia?” takeltelin sanoissani sillä ensimmäiset tavut karkasivat ennen kuin kerkesin edes oikeastaan rekisteröimään puhuvani. Naisen kääntyessä katsomaan minua, olin onnekseni kerennyt kokoamaan ajatuksiani sen verran että sanoissani oli jotain selkoa.
“Olisko mun ollut mahdollista varata näin alustavasti syksymmälle tallipaikkaa? Ehkä johonkin… syyskuulle?”
Naisen ihmettelevä katse sai mut palaamaan takaisin puhe kannalle.
“Mä ostin itselleni hevosen. Tai itse asiassa varsan… Se on vielä emänsä alla niin siksi mä tarvitsisin paikan vasta syksymmällä, kun se vieroitetaan emästään ja on valmis muuttamaan.”
“Kyllä mä uskon että se onnistuu. Tällä hetkellä ainakin koko ori- ja ruunapihatto on vapaana. Sopiiko sulle jos palataan tähän asiaan tarkemmin sitten tarkemmin lähempänä?”
“Joo.. kyllä… passaa” mutisin, sillä en jotenkin odottanut että asia olisi näin helposti hoidettu.
Lopulta tiemme Sofian kanssa erosivat ja jäin vielä hetkeksi paikalleni kelaamaan kaikkea mitä juuri oli tapahtunut, ennen kuin oikeasti suuntasin hakemaan kimoani.
Kommentit
Lähetä kommentti