Harrin muuttopäivän aamuna mua jännitti enemmän kuin meidän oma muutto. En ollut melkein saanut edes aamukahviani juotua. Kuljetusliikkeeltä oli tullut tieto, jotta Harri olisi perillä Kultasaaressa iltapäivä kahdelta. Omaa muuttokuormaamme oli saapunut jo nyt aamulla ja tuossa satsissa oli mukana myös Harrin tavaroita, joita pakkasimme Feetun kanssa vuokra-autoomme. Kaikki tavarat eivät mahtuneet kerralla autoon, joten Feetu lupasi ajaa minut ja ensimmäisen osan tavaroista tallille. Vaikka olinkin käynyt jo edellisenä päivänä tallilla, silti sinne meneminen jännitti. Tähän asti oli saanut ajatella, että muuttopäivä oli vielä edessä, mutta tänään se ei enää onnistunut.
Auton pysähtyessä tunsin kuinka Feetu otti minua kädestä kiinni, kuin rohkaistakseen minua. Vedettyäni vielä pariin kertaan syvään henkeä, avasin oven ja nousin tallipihalle. Kierrettyäni takakontille nostin Harrin kenttäsatulan kantooni ja odotin jotta Feetu sai poimittua omat kantamuksensa. Huomasin tuon valikoivan ne pussit, jotka mies tiesi olevan painavampia. Omatuntoni pisti sillä samalla sekuntilla, sillä tiesin mikä motivoi miestä tekemään niin, mutta samalla olin myös kiitollinen Feetulle tästä liikkeestä. Astuttuani talliin olin tyytyväinen siitä, että varustehuone oli heti sisäänkäynnin vasemmalla puolella ja saatoin pujahtaa sinne mahdollisimman nopeasti. Katsellessani ympärilleni huomasin nopeasti Harrin nimellä varustetun satulatelineen, jolle laskin varovaisesti kimoni satulan.
Feetu oli jättänyt omat kantamuksensa tilan sivulle ja lähtenyt hakemaan seuraavia pusseja autosta. Löydettyäni paikan, johon voisin Harrin tavarat purkaa, otin ensimmäisen pussin selvittääkseni. En yhtään tiennyt millaisia loimia ori voisi suomen keväässä tarvita, joten nostin muutamaa eri paksuutta olevan loimen esille, vaikka jätinkin kaikkein paksummat loimet vielä säilöön. Vaikka en ollut varma, uskalsin arvella jotta joku kertoisi minulle jos kimo tarvitsisikin paksumpaa loimea tallille kuin ne, joita orille tällä hetkellä käyttöön jätin.
Vaihtessani pussia poimin käsiini loimet, joita Harri oli käyttänyt tarhaillessaan Englannissa. Kuunneltuani hetken ja varmistuttuani siitä, että käytävä oli tyhjä, astuin ulos satulahuoneesta ja otin muutaman askeleen Harrin uudelle karsinalle. Karsinalle päästessäni viikkasin molemmat loimet uudelleen ennen kuin asettelin ne mahdollisimman siististi tangolle. Lopulta palasin takaisin varustehuoneeseen juuri sopivasti samaan aikaan Feetun paluun kanssa. Yhdessä purimme loput Harrin tavaroista ja Feetu kantoi takaisin kotiin lähtevät pussit takaisin autoon, sillä olimme käyttäneet niin paljon aikaa tavaroiden purkamiseen, jotta kuljetusliike olisi ihan juuri perillä.
Muutamaa minuuttia vaille iltapäivä kahden astelin Kultasaaren pihalle hermostuneena. En tiennyt, että olinko tällä kertaa hermostuneempi kuin silloin kun Harri palasi Hollannista takaisin minulle. Lopulta näin kuinka hevoskuljetuksiin erikoistunut rekka alkoi saavuttamaan tallin pihamaata. Auton pysähtyessä pihamaalle, minua alkoi jännittämään vain enemmän sillä en tiennyt, että oliko ori selvinnyt matkasta hengissä. Kuljettajan laskeutuminen autonsa hytistä tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka oikeasti siihen taisi mennä vain pari minuuttia. Lopulta mies kiersi autonsa etupuolen ympäri ja kohti minua kantaen jotain käsissään.
”Samuel Vainio?”
Onnistuin vain nyökkäämään vastaukseksi sillä en tiennyt, että millaisia uutisia kuski minulle antaisi.
”Mä annan sulle tästä jo passin niin se ei jää ainakaan mulle.”
Ottaessani orini passin vastaan saatoin huokaista edes hienoisesti helpotuksesta, sillä ainakin vielä Harri taisi olla hengissä. Katselin kuinka kuski availi perärampin lukkoja, ennen kuin siirtyi rampin sivulle ja alkoi lopulta laskemaan siltaa. Sillan jälkeen tuon piti avata vielä ovi, joten jännitykseni joutui venymään vielä muutaman sekuntin ajan. Lopulta mies kuitenkin katosi auton sisälle, ennen kuin tuo astui näkyviin hopeaan taittuvan orin kanssa. Nähdessäni Harrin viimeisenkin kavion osuvan maankamaralle, tyhjäsin keuhkoni suuressa huokauksessa.
Kuljettaja pyöräytti Harrin ympäri, samalla kun astelin lähemmäksi parivaljakkoa. Tarttuessani mustaan riimunnaruun en voinut ymmärtää, jotta ori oli selvinnyt hengissä Englannista Suomeen. Tokihan meillä olisi vielä muutama kriittinen päivä edessä. Narun vaihtaessa käsittelijää, kuljettaja sanoi vielä jotain, ennen kuin tuo palasi takaisin rampille ja alkoi sulkemaan ovea sekä ramppia.
Talutin Harria muutaman kierroksen tallipihalla, ennen kuin suuntasimme talliin ja talutin kimon uuteen karsinaansa. Napsautettuani riimunnarun irti Harrin nahkariimusta kumarruin availemaan kuljetussuojien tarroja, jotta saatoin poistaa ne orin jaloista, ennen kuin avasin vielä kuljetusloimen soljet sekä liu’utin sen pois orin päältä. Peruutettuani pois karsinasta käytävälle ja suljettuani karsinan oven, nojasin oveen ja vain tuijotin uutta karsinaansa tutkivaa kimoa oria.
Harri oli kotona.
Auton pysähtyessä tunsin kuinka Feetu otti minua kädestä kiinni, kuin rohkaistakseen minua. Vedettyäni vielä pariin kertaan syvään henkeä, avasin oven ja nousin tallipihalle. Kierrettyäni takakontille nostin Harrin kenttäsatulan kantooni ja odotin jotta Feetu sai poimittua omat kantamuksensa. Huomasin tuon valikoivan ne pussit, jotka mies tiesi olevan painavampia. Omatuntoni pisti sillä samalla sekuntilla, sillä tiesin mikä motivoi miestä tekemään niin, mutta samalla olin myös kiitollinen Feetulle tästä liikkeestä. Astuttuani talliin olin tyytyväinen siitä, että varustehuone oli heti sisäänkäynnin vasemmalla puolella ja saatoin pujahtaa sinne mahdollisimman nopeasti. Katsellessani ympärilleni huomasin nopeasti Harrin nimellä varustetun satulatelineen, jolle laskin varovaisesti kimoni satulan.
Feetu oli jättänyt omat kantamuksensa tilan sivulle ja lähtenyt hakemaan seuraavia pusseja autosta. Löydettyäni paikan, johon voisin Harrin tavarat purkaa, otin ensimmäisen pussin selvittääkseni. En yhtään tiennyt millaisia loimia ori voisi suomen keväässä tarvita, joten nostin muutamaa eri paksuutta olevan loimen esille, vaikka jätinkin kaikkein paksummat loimet vielä säilöön. Vaikka en ollut varma, uskalsin arvella jotta joku kertoisi minulle jos kimo tarvitsisikin paksumpaa loimea tallille kuin ne, joita orille tällä hetkellä käyttöön jätin.
Vaihtessani pussia poimin käsiini loimet, joita Harri oli käyttänyt tarhaillessaan Englannissa. Kuunneltuani hetken ja varmistuttuani siitä, että käytävä oli tyhjä, astuin ulos satulahuoneesta ja otin muutaman askeleen Harrin uudelle karsinalle. Karsinalle päästessäni viikkasin molemmat loimet uudelleen ennen kuin asettelin ne mahdollisimman siististi tangolle. Lopulta palasin takaisin varustehuoneeseen juuri sopivasti samaan aikaan Feetun paluun kanssa. Yhdessä purimme loput Harrin tavaroista ja Feetu kantoi takaisin kotiin lähtevät pussit takaisin autoon, sillä olimme käyttäneet niin paljon aikaa tavaroiden purkamiseen, jotta kuljetusliike olisi ihan juuri perillä.
Muutamaa minuuttia vaille iltapäivä kahden astelin Kultasaaren pihalle hermostuneena. En tiennyt, että olinko tällä kertaa hermostuneempi kuin silloin kun Harri palasi Hollannista takaisin minulle. Lopulta näin kuinka hevoskuljetuksiin erikoistunut rekka alkoi saavuttamaan tallin pihamaata. Auton pysähtyessä pihamaalle, minua alkoi jännittämään vain enemmän sillä en tiennyt, että oliko ori selvinnyt matkasta hengissä. Kuljettajan laskeutuminen autonsa hytistä tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka oikeasti siihen taisi mennä vain pari minuuttia. Lopulta mies kiersi autonsa etupuolen ympäri ja kohti minua kantaen jotain käsissään.
”Samuel Vainio?”
Onnistuin vain nyökkäämään vastaukseksi sillä en tiennyt, että millaisia uutisia kuski minulle antaisi.
”Mä annan sulle tästä jo passin niin se ei jää ainakaan mulle.”
Ottaessani orini passin vastaan saatoin huokaista edes hienoisesti helpotuksesta, sillä ainakin vielä Harri taisi olla hengissä. Katselin kuinka kuski availi perärampin lukkoja, ennen kuin siirtyi rampin sivulle ja alkoi lopulta laskemaan siltaa. Sillan jälkeen tuon piti avata vielä ovi, joten jännitykseni joutui venymään vielä muutaman sekuntin ajan. Lopulta mies kuitenkin katosi auton sisälle, ennen kuin tuo astui näkyviin hopeaan taittuvan orin kanssa. Nähdessäni Harrin viimeisenkin kavion osuvan maankamaralle, tyhjäsin keuhkoni suuressa huokauksessa.
Kuljettaja pyöräytti Harrin ympäri, samalla kun astelin lähemmäksi parivaljakkoa. Tarttuessani mustaan riimunnaruun en voinut ymmärtää, jotta ori oli selvinnyt hengissä Englannista Suomeen. Tokihan meillä olisi vielä muutama kriittinen päivä edessä. Narun vaihtaessa käsittelijää, kuljettaja sanoi vielä jotain, ennen kuin tuo palasi takaisin rampille ja alkoi sulkemaan ovea sekä ramppia.
Talutin Harria muutaman kierroksen tallipihalla, ennen kuin suuntasimme talliin ja talutin kimon uuteen karsinaansa. Napsautettuani riimunnarun irti Harrin nahkariimusta kumarruin availemaan kuljetussuojien tarroja, jotta saatoin poistaa ne orin jaloista, ennen kuin avasin vielä kuljetusloimen soljet sekä liu’utin sen pois orin päältä. Peruutettuani pois karsinasta käytävälle ja suljettuani karsinan oven, nojasin oveen ja vain tuijotin uutta karsinaansa tutkivaa kimoa oria.
Harri oli kotona.
Kommentit
Lähetä kommentti