Tarinanurkka

Olin kuullut Rasmuksen ja Josefinan puhuvan valmennusten järjestämisestä. Omalla tallilla valmentautuminen kuulosti omalla tavallaan houkuttelevalta idealta, mutta mä en uskaltanut ilmoittaa mua ja Vlinderiä valmennukseen ennen kuin tiesin, olisiko Salma itse osallistumassa. Saati olisiko mulla mahdollisuutta ilmoittaa meitä koko valmennukseen. Tokihan valmennus tutun ratsun kanssa olisi varmasti antanut mulle - ja oikeastaan meille molemmille - paljon, mutta yritin pitää mielessäni sen faktan, jotta ruunikko tamma ei ollut minun omani. Ehkä joskus mullakin olisi oma hevonen tai sitten pidemmässä ylläpidossa oleva ratsu, jonka kanssa voisin kehittyä eteenpäin, vaikka tiesinkin että äiti ei todennäköisesti tulisi pitämään mun valinnoistani. Olihan äiti jo nyt kertonut selkeästi mielipiteensä mun harrastus valintaani, mutta ehkä tässä kohtaa mun oli jo aika tehdä valintani itse. Huolimatta siitäkin, miksi äidillä oli omat soraäänensä valitsemaani lajia kohtaan. Me oltiin työskennelty ru...

”So där! Det var så mycke bättre!” Agnesin ääni kuulosti aidosti innostuneelta kentän laidalla. Nainen ei todellakaan ollut päästänyt meitä tänään helpolla. Oikeastaan mä en edes muistanut koska - jos ollenkaan - mä olisin päässyt helpolla naisen valmennuksessa. Toisaalta myös sen vuoksi mä olin edistynyt niin paljon kuin mä olinkaan ja mä valehtelisin, jos väittäisin että Agnesilla ei ollut osaa siinä, jotta olin saanut rohkeuttani takaisin. ” Har du tänkt att köpa din egen häst?” brunette kysyi ratsastaessani hänen ohitseen ja naisen liittyessä seuraamme kävellen. Vilkaisin naista ja mietin että miten muotoisin tällä kertaa vastaukseni. Tokihan edellisestä kerrasta oli jo useampi kuukausi, joten ehkä sen puolesta mun olisi kannattanutkin odottaa, että tämä aihe tulisi nostettua esiin naisen osalta jossain kohtaa. ” Du vet att min mamma och pappa vill inte tycka om det idea. Kanske en hyra eller underhåll häst skulle är en idea att de vill tänke. Men jag är inte säker om det.” Kerroin...

Meidän keväämme ei kyllä ollut oikein millään mittapuulla menestyksellinen Katan kanssa. Olihan me selvitty jokaisesta kisaradastamme jonkinlaisella lopputulemalla, mutta varmaan saman verran meillä oli kyllä sitten kaikkea pientä takapakkia. Milloin meidän ilonamme oli ollut irronnutta kenkää, hokin polkemaa, muuten vaan kiukkupäivä tai sitten kevään sopivasti edettyä hiekkaa suolistossa. Tokihan me oltiin kuun alussa onnistuttu Adinassa nappaamaan rusetti 110 cm luokassa. Edes jonkinlainen onnistuminen välissä – vaikkakin sitten meidän omaa tasoa alemmalta – loi edes jonkinlaista uskoa siihen, että kaikessa tässä tekemisessä oli jotain järkeä. Tokihan mä toivoin, jotta suunta olisi jatkossa vain ylöspäin, sillä ensi kuussa olisi kuitenkin edessä PJ kvaali. Eikä kyllä siihen kauden pääkilpailuunkaan olisi enää kovin pitkä, joten tässä kohtaa niitä onnistumisia alettaisiin kyllä kaipaamaan ihan kunnolla…